Itämerensuomalaisuudesta ja juurista,
Lennart Meri:


 
 
"Kun tulimme tämän meren rantaan pyytämään kalaa ja virittämään ansojamme, oli Keski-Ruotsi vielä silloin autiomaata. Puhuimme omaa kieltämme ja olemme säilyttäneet tuhatkunta sanaa, jotka vielä ymmärretään Volgan ja Petshoran rannalla tai Uralin takana. Tuhat sanaa ei ole paljon nykyisessä sanastossa, mutta kivikautisessa...? Näemmä se kuitenkin riitti meille. Ja lisäksi sana ja kieli ovat kaksi eri asiaa. Kieli tuntuu minusta vahvalta hirsitalolta jossa on seinät ja katto, ovet ja ikkunat, komerot ja kätköpaikat.

Sanat ovat tämän talon asukkeja. Ne sikiävät ja syntyvät, varttuvat, tekevät jokapäiväistä työtä, kulkevat ovesta sisään ja ulos, ja vastaanottavat vieraita, joista joku jää kotivävyksi. Sattuu niinkin, että sana kuolee nuorena tai lähtee maailmalle eikä enää palaakaan kotiin. Talo elää kauemmin, muuttuu vähemmän ja sopeuttaa kaikki asukit oman kattonsa alle. Meidän talomme ei esimerkiksi salli kahta konsonanttia sanan alussa, ja sanan sisäisten tavujen rakentamiseen meidän on sallittu käyttää vain kolmea vokaalia, niitäkin vain tiettyjen sääntöjen mukaisesti. Meidän sanapainomme sijaitsee sanojen ensitavussa ja historiamme i-äänteessä, yhtälailla täällä kuin lumisten vuorten tuolla puolen. Sanamme voivat olla tummia tai kalvakoita, lyhyitä tai pitkiä, mutta kohdatessaan saman laipion allane käyttäytyvät samalla tavalla.

Kieli on mahtava realiteetti ja kielisukulaisuus herättää vahvoja tunteita. Kesäisin meidän taiteilijamme, säveltäjämme ja kirjailijamme vaeltavat itään, ikäänkuin olisivat unohtaneet sinne jotain, jota huomenna välttämättä tarvitsevat. Myöhemmin sitten katsomme heidän töitään, kuuntelemme heidän laulujaan ja toteamme: Ahaa, tuollaisia me olemme. Miten selitämme tämän?

Etelä-Virossa ja Länsi-Siperiassa olen sattunut hiljaisille suolammille, jotka peilaavat puita ja hyönteisten suminaa. Lammen liikkumattomuutta vasten huomaa heti ihmisen vastarannalla. Mutta onko lammella toista rantaa lainkaan? Näen hänet kävelemässä, ja välillä hän häviää puitten tai kaislojen taakse, sitten näen tai ainakin aavistan hänen hitaan liikkumisensa, joka vihdoin johtaa meidät yhteen. Mutta kun se hetki on käsillä, hän on hävinnyt. Olen täysin yksin, ja sudenkorento päristelee siipiään peilikuvansa yllä. 

Tuo toinen, jonka äsken vielä näin ulkopuolelta, on nyt sulautunut minuun ja elää muistissani. Kai hänkin näki minut ja ihmettelee nyt mihin hävisin. Hänelle minä olen hävinnyt, minulle hän on hävinnyt ja oikeastaan se on valhe tai vain osin totta, sillä kumpikaan meistä ei ole hävinnyt, eikä kumpikaan ole säilynyt. Olemme vain molemmat muuttuneet ja muuntuneet ja elämme kaksin samassa ruumiissa, ihmettelemme yhdessä, kuuntelemme yhdessä järven sumisevaa hiljaisuutta, käännämme selkämme järvelle ja kuljemme seuraavan järven rantaan, jossa kaikki voi toistua tai olla toistumatta.

Yritän muistaa, että näin hänet kulkemassa järven toisella rannalla, että näin itseni toisella rannalla, ulkopuolelta. Välillä meidän on nähtävä itsemme ja oma i-monikkomme, i-imperfektimme, oma i-menneisyytemme, oma historiamme ulkopuolelta. Mutta en todellakaan osaa sanoa, miten sitä voisi kuvata. ...

Ihminen elää äidinkielessään ja kieli ihmisessa. Ihminen ei valitse kieltään, mutta kieli voi valita ihmisen.  ...

Olen hahmottanut tälläisen kuvan: Vilja kypsyy elokuun lämpimässä auringossa, venhä ja ruis rinnan, suuri pelto. Ennen auringonlaskua tuuli yltyy ja koskettaa tähkäpäitä. Pellon yli luikuu kultainen aalto. Se tulee oikealta ja vierii hitaasti vasemmalle taivaanrannan taa. Viljaa on kahta lajia, tuulenvire yksi ja jakamaton. Jokaisella viljankorrella on oma juuristonsa, mutta nyt ei ole tärkeää, yhtyvätkö nämä sadattuhannet juuret maankamarassa vai ei. Katsokaa tähkäpäitä, jokainen korsi elää omaa erillistä elämäänsä ja taipuu iltatuulessa.

Jos seisoisimme keskellä peltoa, vilja päittemme yllä, tajuaisimme vain korsien epämääräisen lainehdinnan. Mutta koska seisomme monen vuosituhannen päässä, erotamme aallon tulon ja menon, näemme suuren liikkumisen yhtä aikaa kypsymisen tyynen rauhan kanssa, näemme liikkumisen ja liikkumattomuuden yhteisyyden. Erikseen nähtynä liikkuu jokainen viljankorsi itse, ja olisi toivotonta mitata sen liikkumista, verrata ja kuvata sitä. Mutta yhdessä ne ovat liittyneet ruis- ja vehnäpelloksi, lainehtivaksi vainioksi jonka säännönmukaista liikehdintää on mahdollista seurata ja mitata.

Yritän tämän kuvan avulla selvittää itselleni kulttuurivaikutteiden mekanismin. Se koskettaa meitä kuin tuuli ja liikkuu edelleen aaltoina, ilman että meidän tarvitsisi liikkua paikaltamme. En tiedä, pystyinkö ilmaisemaan ajatukseni.

Muinaiset vaellukset tulisi nähdä pellon vaivihkaisena ojentumisena uusiin multiin, ja pelto itse on siitä yhtä vähän tietoinen kuin meidän metsiemme muinainen asukas.

Kaksi ja puoli tuhatta kilometriä mahtuu väjästi kokemuksiimme, kuusituhatta vuotta ei. Uralilta Itämeren rantaan onkin kaksi ja puoli tuhatta kilometriä, ja jos on totta että alkukotimme sijaitsi siellä, puhuimme yhteistä suomalais-ugrilaista kantakieltä kuusituhatta vuotta sitten noin tuhannen vuoden ajan. Siirryimmekö me Itämeren rannalle, vai siirtyikö pelkästään kielemme?

Vai liikuimmeko me vuorotellen kielemme kanssa? ... Vaelluksilla on osansa kulttuurikontakteissa, mutta se on pienempi kuin päivästä päivään toimiva kulttuurisäteily, jota edellä yritin verrata viljan lainehdintaan. Länsimaitten kulttuuri on ainutlaatuinen heterogeenisuudessaan, ja tämä onkin nykyaikaisen tieteen ja teknologian nopean kehityksen liikkeellepaneva voima. Olemme kielemme kautta syventäneet Euroopan kulttuurin dualismia ja lisänneet siihen jotain olennaista. Ehkä metsien hiljaisuuden? Levottoman epäilyn, että metsät täysikuulla muuttuvat läpinäkyviksi?"

Sitteerattu Lennart Meren "Hopeavalkeasta", sivuilta 11 - 15. Kirjan ensimmäisen vironkielisen painoksen ilmestyessä, v.1983, Viron uusi itsenäisyys oli vain "haaveilua öljylampun valossa valvottuina kesäöinä", Meren omia sanoja käyttääksemme. "Hopeavalkea" -kirja toimi osaltaan herättäjänä, joka auttoi virolaisia huomaamaan, että he ovat yhä kansakuntana olemassa. Mitä sen jälkeen tapahtui, se on kaikkien tiedossa.

 

 

EDELLISELLE
SIVULLE
TAKAISIN
ETUSIVULLE
SEURAAVALLE
SIVULLE