| Tuntemattomia maita käsittelevässä kirjallisuudessa on antiikista lähtien ollut tapana sijoittaa ihmeet ja kauhut sinne, mistä kartografit ja kronikoitsijat ovat vähiten tienneet. Muutamat kummajaiset ovat vaeltaneet eräänlaisina maantieteen arkkityyppeinä maasta ja maanosasta toiseen, aina kartan reunalla pysyen, sen mukaan kun "sivistyneen" maailman tietämys Maa-planeetan pinnasta on lisääntynyt.,Herodotos raportoi yksisilmäisistä, ihmissusista ja muista oudokeista -muistaen lisätä ettei itse niihin usko- heti suomalais-ugrilaisista seuraavina, kun maailmaa tarkastellaan Kreikasta käsin. Eräs "kierto-ihmeiden" joukossakin esiintyvä kestohitti, "Naisten Maa", Terra Feminarum, näyttää sijoittuvan vieläkin lähemmäksi asuinsijojamme? |
|
Tunnetuimmat amazonit paikallistuivat Brasiliaan, seudun suurimman joen varrelle. Eräät kertomukset väittävät intiaanien antaneen naistensa kidutettaviksi kiinniotettuja espanjalaisia ns. konkistadoreja, mikä antoi maantieteilijöille aiheen nimetä po. joki Amazonasiksi. Luultavimmin onnettomat espanjalaiset maahanmuuttajat olivat käyttäytyneet sivistymättömästi naisia kohtaan,mistä idea moiseen rangaistukseen. Nimen "amazonas" kartografit ottivat tuntemastaan kreikkalaisesta mytologiasta, jossa helleenien myyttisten sankareiden kanssa sotineet nais-soturit tunnetaan tällä harhaanjohtavalla nimellä: A mazon, ei rintoja. Nimitys kuvastaa ainoastaan kreikkalaisten tendenssiä värittää tarustoaan oman aikansa patristista arvomaailmaa tukemaan.
Helleenit sijoittavat "amazonit" pohjoiseen Anatoliaan, nykyiseen Turkkiin, Thermodyn-joelle, jonka luona käytiin kuuluisa Thermodynin taistelu. Herodotos tiesi lisäksi, että skyyttien naapurikansa, sauromaatit, olivat amazoneja. Nais-soturien heimo mainitaan myös Libyan yhteydessä. Kreikkalaisille Libya merkitsi koko Pohjois-Afrikkaa Egyptistä länteen. Kun amerikkalainen arkeologi Jeannine Davis-Kimball ryhmineen tutustui Kasahkstanissa Neuvostoliiton aikana tehtyjen kaivausten raportteihin, maailma sai tietää aseiseen ja varusteineen kurgaani-kumpuihin haudatuista paimentolaisruhtinaista, sotureista ja papeista, jotka olivat olleet naisia. Herodotoksen amazoni-raportin tarkoittamat naissoturit oli löydetty. Vuosikymmeniä oli ajateltu, etta miekat ja kirveet naisten haudoissa ovat siellä "rituaalisista" tai "symbolisista" syistä, tai sitten haudatun sukupuolta ei pidetty tarpeellisena mainita. Kun tunnetuin ja kiistellyin historia- tai kronikkatieto naisista sotureina tai yhteisöjen johtajina sai näin reaaliset perusteet, on kysyttävä, miten on laita muiden samantapaisten, mutta tutkimusten kannalta vähemmän onnekkaiden raporttien kanssa. Annamme puheenvuoron Adam Bremeniläiselle, kirkkohistorioitsijalle.
Adam Bremeniläisen käsitys Pohjois-Euroopasta Fritjof Nansenin mukaan (Nord i Tåkeheimen, Kristiania v.1911) ja sama nykyaikaisiin karttakoordinaatteihin sovitettuna.
"Sillä aikaa saavutti Jumalan kosto svealaiset, jotka olivat karkoittaneet piispansa. Ja ensin kuninkaan poika nimeltä Anund, jonka isä oli lähettänyt laajentamaan valtakuntaansa, sen jälkeen kun oli tullut naisten maahan, joiden me arvelemme olevan amazoneja, sai samoin kun sotajoukko surmansa myrkystä, jota nämä olivat sekoittaneet lähdeveteen." (Adam von Bremen: Hamburgische Kirchengesichte III 16, 1075 jKr.) "Sen jälkeen tulevat svealaiset, jotka hallitsivat laajoja maa-alueita aina Naisten maahan asti. Itään näistä sanotaan asuvan vepsäläisten, merjalaisten, jäämien, tsuudien ja turkulaisten aina Venäjälle asti." (Adam von Bremen: Hamburgische Kirchengesichte IV 14, 1075 jKr.)
"Sitäpaitsi on meille kerrottu, että siinä meressä on monia muita saaria, joista yhtä sanotaan suureksi Eestiksi, ... Ja tämän saaren kerrotaan olevan varsin lähellä Naisten maata, kun viimeksimainittu ei ole kaukana svealaisten Birkasta." (Adam von Bremen: Hamburgische Kirchengesichte IV 17, 1075 jKr.) "Tässä meressä on myös monia muita saaria, kaikki täynnä julmia villejä, ja siksi merenkulkijamme välttävät niitä. Samaten kerrotaan amatsoneja olevan Baltian meren näillä rannoilla, minkä takia sitä sanotaan Naisten maaksi. Jotkut väittävät, että he tulevat raskaiksi juomalla vettä" (Adam von Bremen: Hamburgische Kirchengesichte IV 19, 1075 jKr.) Ennen mestari Adamia oli Tacitus: "Svionien (=svealaisten) naapureina ovat sithonien heimot. Muissa suhteissa he muistuttavat svioneja paitsi yksistään siinä, että heitä hallitsee nainen. Siinä määrin he ovat alentuneet ei vain vapaudesta, vaan vieläpä orjuudestakin." (Tacitus: Germania, v. 98 jKr., Edwin Linkomiehen suomennos, Helsinki 1955 jKr., s.45) "Sithonien maantieteellisestä sijainnista ei voi olla mitään epäselvyyttä. Tacitus sijoittaa heidät svionien avulla kuvattuaan sveebiläismeren oikealta rannalta (siis Itämeren itäpuolelta. K.Julku) aestien heimot. Jäljelle jää vain se mahdollisuus, että sithonit tarkoittavat jotakin Suomessa asunutta ryhmää." (Kyösti Julku: "Kvenland -Kainuunmaa", Pohjoinen, Oulu 1986 jKr., s.51) Jos Pohjoismaiden varhais-keskiajan historiaa valottaneista kronikoitsijoista täytyy mainita ainoastaan viisi, Bremenin Adam on siinä joukossa, -ansioineen ja virheineen. Häneen tavataan luottaa monessa asiassa, mutta "Terra Feminarum" on yleensä tavattu pois-selittää "kulkutarinana" tai kwen--kvinna -väärinkäsityksenä. Jos otamme tämän konsensuksenomaisesti vallitsevan ja hallitsevan käsityksen todesta, olemme ihmeissämme Tacituksen "heitä hallitsi nainen" -maininnan kanssa. Sithonien territorio sijoittuu varsin varmasti ja uskottavasti juuri sinne, mihin Adam sijoittaa naisten (johtaman?) valtakunnan: Joko läntiseen Suomeen tai vaihtoehtoisesti Perämeren rannoille, muinais-Kainuun alueille. Adamille ehkä tuttu kauppakeskus, Turku, on loogista olettaa kaupunkimaiseksi asutukseksi, jossa pysyvästi oleskeli useiden Itämerellä kauppaakäyvien kansojen edustajia ja muuta sekalaista seurakuntaa. Nimi "Turku" on muinaisvenäjän kauppapaikkaa, toria, tarkoittava sana suomalaiseen äänneympäristöön omaksuttuna. Turku lienee siis kronikoitsijalle tuttu kiintopiste. "Turusta itään" voi tarkoittaa kirjaimellisesti matkan jatkamista Suomenlahden pohjoisrannikkoa pitkin, käyttäen samaa reittiä joka on selostettu paljon märehdityssä tanskalaisessa "itineaariossa". Itämeren lahtien oikea hahmottaminen on kuitenkin voinut puuttua Adamin tanskalaisilta aikalaisilta, joten matkan jatko on voinut viedä pohjoiseenkin, Perämerelle, josta myöhemmin tapaamme Kwenland-Kainuun. Kysymys, "kumpi oli ennen -kveeni--kvinna -väärinkäsitys vai Terra Feminarum", rinnastuu siis klassiseen "kumpi oli ennen -muna vai kana" ikuisuuspohdintaan. Emme näe tarpeelliseksi jatkaa sitä tässä, mutta pohtimisen taustaksi Kwen-kvinna-Kainuu -sanasto:
Kainuu-kveeni-Queen sanueelle on erilaisia selityksiä, joista mikään ei näytä olevan toisia vakuuttavampi. Karkeasti tarkastellen näyttää siltä, että kajana- muodot olisivat kehittyneet venäläisvaikutteisessa ympäristössä suomalaisista kainu-, kainuu- muodoista, ja läntiset Cwen-, Qwen-, kvän- muodot eläisivät omaa elämäänsä, mutta ovatko ne kopioitu suomalaisesta Kainuusta, vai onko alkuperäinen sana sittenkin kwen / kvinna, sen jätämme kielimiesten ratkaistavaksi. Skandinavian etelä- ja länsiosissa indoeurooppalainen vaikutus on ollut varhaisempaa ja vahvempaa kuin Suomessa. Mikäli siis Itämeren itäpuolella on pitäydytty matriarkaalisessa elämäntavassa pidempään kuin lännempänä, mille permiläinen myöhäinen jumalatar-keskeinen uskonto olisi rinnakkaisilmiö, on hyvin mahdollista, että ko. piirre on antanut aiheen lännestä käsin muodostuneelle heimonimelle ja alueelliselle nimitykselle: Naisten maa, -Kvinnornas land, Kwenland? Tacituksen tallentama tiedonjyvänen ei siis jää yksinään osoittamaan naisvaltaa Itämeren itäpuolelle, seudulle jonka kansallisuus tunnettiin 1000-luvulla jKr. kuningatarta tarkoittavan sanan synonyymillä, eikä Bremenin Adam ole ensimmäinen, joka "erehtyy" samaistamaan kveenit ja kvinnat. Tacituksella esiintyvistä Fennoskandian heimonimistä fennit yhdistetään nykyisin joko saamelaisiin tai Sisä-Suomessa olleeseen asbestikeraamiseen väestöön, joka ei suoranaisesti ole nykyisten saamelaisten edeltäjiä, mutta joka poikkesi silloisista "lantalais"-suomalaisista pitäytymisellä metsästys-keräily -elinkeinoon maanviljelyn ollessa jo perustoimintona muulla Suomen väestöllä. Svionit ovat saaneet nimensä siasta (ruotsi: svin, saksa: schwein), joka esiintyy skandinaavisessa mytologiassa mm. Freyan seuralaisena, ja arkeologisesti Wendellin kulttuurin kypäränkoristeissa. Sika näyttää esiintyvän kultti- ja toteemieläimenä myös Virossa, mutta svionien ja silloisten ruotsalaisten yhteyttä pidetään melko selvänä asiana. Sithonit eivät olleet svioneja, kirjoittaa Tacitus, joka sijoittaa heidät näistä itään. Suomen hiisi -sanan taustalta löytyvä yhteys saameen siedde - siida - siita sanaan on ollut ongelmallinen hiiden merkityksen (kulttipaikka) ja siidan eli lapinkylä-sanan tarkoittaman käsitteen näennäisen yhteensovittamattomuuden takia. Valtiollisia rakenteita edeltäneenä aikana ihmiset organisoituivat "talousmaantieteellisten" eli käytännön elämästä seuraavien vaikuttimien määräämiin alueellisiin kokonaisuuksiin, joiden koossapitävänä tekijänä oli ko. yhteisön yhdessä järjestämät uskonnolliset menot. Ne, jotka olivat riippuvaisia toisistaan, käyttivät myös yhteistä kulttipaikkaa, hiittä. Näin sama sana saattoi tarkoittaa sekä yhteisöä (erottautuen muista) että tämän ihmisjoukon käyttämää lehtoa, pyhäkköä tms.. "Hiisi"-sanan Tacituksen aikainen asu lienee ollut hiito, shiito-kuuloinen, joten silloisia suomalaisia näyttää kutsutun siitä johdetulla nimellä. Olimme siis Tacituksen sithoneja. Nais-hallitsijoista tai vallanperiytymisestä mahdollisessa dynastiassa äiti-linjaa pitkin, kuten esim. heettiläis-valtakunnassa sen alkuaikoina, ei voida tehdä johtopäätöksiä ilman arkeologisia todisteita. Olisi löydyttävä esim. runsain lahjoin haudatun naisen hauta, jonka varusteisiin sisältyisi miekka tai joku muu ase, tai esim. kauppiaana toimimisesta todistavat vaaka ja punnukset. Korut tms. voidaan tulkita vainajan aviomiehen varallisuuden ilmaisuiksi, mutta naisen itsenäinen taloudellinen toiminta ja asema riippumattomana arvostettuna yhteisön jäsenenä näkyisi em. tapaisista esineistä. Naisen toimisesta jopa sotajoukon johtajana on kronikka-tieto Ruotsista. Erään jaarlin saatua surmansa virolaisten "merirosvojen" hyökätessä, jaarlin leski otti komennon ja johti vastatoimia. Hänen kerrotaan tavoittaneen hyökkääjät eräässä Mälarin saaressa jakamassa saalistaan. Tämän mukaan nais-johtoisuus ei olisi ollut aivan mahdoton ajatus ensimmäisen tuhat-luvun jKr. pohjolassa, mutta asia kaipaa lisätutkimuksia ennenkuin johtopäätöksiä voidaan tehdä.
Suomen kielen balttilaisissa lainasanoissa on perhesuhteita koskevaa sanastoa, joka on mietityttänyt tutkijoita: "Sukulaisten nimissä on erityisen huomionarvoista se, että yhtään nimenomaan miespuoliseen sukulaiseen viittaavaa nimitystä ei ole balttilaisten (eikä muidenkaan. U-M.K) lainojen joukossa, mutta sen sijaan balttilaiselta taholta on aivan selvästi lainattu varsin kiinteän aihepiirin, nimittäin naimakaupan "termit" sisar, tytär ja morsian. Sana äiti on jo pitkään tiedetty germaaniseksi lainaksi, ja hiljattain on myös uralilaisen kantakielen 'naista' merkitsevä sana selitetty lainaksi lähinnä indoeurooppalaisesta kantakielestä.
Tähän sanastoon on mielenkiintoista peilata vastaavia miespuolisia termejä: Suomalais-ugrilaisen kantakielen 'mies' on mitä ilmeisimmin omaa perua, samoin suomen poika etäsukukielten vastineineen. Sisaren pari suomen veli ja morsiamen pari sulhanen, samoin kuin suomen U-M.Kulonen yhdistää po. sanalainat suomalais-balttilaisiin seka-avioliittoihin, kuten loogista onkin: "Se, millaisessa kulttuurikonteksissa nämä balttilaisperäiset sanat ovat kieleen tulleet, ei kuitenkaan ole aivan selvää. Onko kyseessä ikäänkuin kauppatavara, jossa nimitys on tullut käsitteen myötä, eli balttilaisperäinen sana morsian balttilaisen morsiamen myötä (jolloin sulhanen ilmeisesti olisi puhunut kantasuomea. U-M.K), vai onko avioliitto ollut toisensuuntainen: Onko balttilaismies käynyt hakemassa itselleen morsianta, jolloin suomalaistyttö olisi omaksunut nimityksensä balteilta. Jompaan kumpaan suuntaan naimakauppoja on suomalaisten ja balttien välillä joka tapauksessa käyty, mutta sanaston yksipuolisuuden perusteella kuitenkin ilmeisesti vain yhteen suuntaan." (Ulla-Maija Kulonen: Kulttuurisanat ja esihistoria, Pohjan poluilla s.242) Linkki lisä-artikkeliin. Ansioituneen tutkijattaren löytämää probleemaa voi tarkastella myös sitä tilannetta vasten, että balttilaisten tapakulttuuri oli jo patrilokaalinen, eli vaimo muutti miehen tai tämän suvun talouteen, mutta suomalaisten keskuudessa aviomies liittyi vaimon sukuun ja talouteen matrilokaalisesti. Hänen sosiaalista asemaansa kuvaava sana oli silloin kantasuomen sana. Jos miehen perheeseen muuttavan vaimon käsite oli suomalaisille uusi, sitä tarkoittava valmis sana omaksuttiin sulhasen kotikielestä, kantabaltista. Yleistäen voidaan sanoa, että metsästäjä-keräilijöille oli edullista laskea sukulaisuus sekä isän että äidin puolelta, koska sukulaisverkko muodostui silloin mahdollisimman laajaksi. Jos käytämme viimeisen "lapinkylän", Suonjelin (Suonikylä) siidan, järjestystä 1900-luvulla mallina, kylä hajaantui pyyntikaudeksi ydinperheen kokoisina ryhminä kukin omalle alueelleen. Kysymyksellä, kumman talouteen nuoripari kuuluu, miehen vai vaimon suvun, ei niissä oloissa ollut merkitystä, mutta jos oletamme balttilainat vasarakirveskulttuuria myöhemmiksi, kuten kielentutkijat tekivät vielä ennen "Tvärminnejä", balttilainoja vastaanottaneeksi kantasuomalais-yhteisöksi voidaan olettaa paljon neoliittisempi ja paikallaan asuvampi yhteiskunta, jossa balttilaisen ja suomalaisen tapakulttuurin erot ovat voineet tulla näkyviin, ja jättää jälkensä puhuttuun kieleen.
Naiminen suomalaisten ja balttien välillä on voinut olla kaksisuuntaista, mutta em. yhteiskunnallisista syistä johtuen mahdollisista baltti-kotivävyistä ei ole jäänyt kielellisiä muistomerkkejä. Heidän statustaan tarkoittavat sanathan olivat jo olemassa. Suomalaisten tai Suomen asukkaiden maine "Naisten maana" on voinut saada alkunsa tämän saman matrilokaalisuus--patrilokaalisuus -kulttuurirajan muistona. Matrilokaalisuus ei kuitenkaan ole yleensä esiintynyt yksin, vaan samaan kompleksiin on liittynyt myös muita "matriarkaalisia" ilmiöitä, joita Tacitus luonnehtii sanoilla "heitä hallitsi nainen".
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
Kirjallisuutta:
Kyösti Julku: "Kvenland -Kainuunmaa", Pohjoinen, Oulu 1986 Adam von Bremen: "Gesta Hammaburgensis Ecclesiae Pontificium" (v.1075), "Hamburgische Kirchengesichte" , Hannover und Leipzig 1917 Tacitus: Germania, v. 98 jKr., Edwin Linkomiehen suomennos, Helsinki 1955 jKr. Ulla-Maija Kulonen: Kulttuurisanat ja esihistoria / "Pohjan poluilla -suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan", Tammisaari 1999
|
