Ylläoleva taulukko perustuu Ulla-Maija Kulosen mainitussa artikkelissaan esittämiin tietoihin, paitsi poika-pojke-boy, mikä on siis meillä omaperäinen. Miksi "pojke" esiintyy germaanisissa kielissä, joissa on myös omat gosse, son, sohn sanueet, sille esitämme erään mahdollisen selityksen: Monet tutkijat jättävät arkipäiväisenä ja asiaankuulumattomana mainitsematta erään saamelaisten ja kolttien kylissä menneinä aikoina vierailleiden havainnon. Kun Lapin oloissa elettiin perheittäin yksinäisillä asuinpaikoilla, varsinkin poikalasten tapakasvatus ei ollut elämän tärkein asia. Eräät raportoijat kertovatkin nenäkkäistä pikkupojista, jotka olivat ensimmäisinä vierasta vastassa, alituisena riesana koko vierailun ajan, ja joita kieltelemään ei aikuisilla näyttänyt olevan koskaan kovin kiirettä.

Saagoissa ja historiikeissa mainitaan Norjan haalogalantilaisten suurtalonpoikien ja ylimysten omistaneen usein porolaumoja. Kun niiden hoitamiseen ei ollut taitoa, ne olivat joko jonkun sopivan saamelaisen tokan jatkeena, tai sitten oli palkattu saamelaisia poropaimenia niitä kaitsemaan. Jokatapauksessa muinaisskandinaavit joutuivat asioimaan saamelaisten leireissä ja viipymään niissä jopa useita päiviä, ja tilaisuuksia oppia näiden kiusankappaleiden paikallinen nimitys lienee ollut riittävästi. Tämäntapaisia taloudellisia ja hallinnollisiakin yhteyksiä on voinut olla hyvinkin varhain, ja varhais-saamelainen tai itämerensuomalainen "poika-pojke" on voinut lainautua skandinaavisiin kieliin koltiaisten ja räkänokkien nimitykseksi. Sitten takaisin Kuloseen.

U-M.Kulonen kiinnittää huomiota vanhempien tai omaperäisten perhesuhteita tarkoittaneiden sanojen osittaiseen korvautumiseen indoeurooppalaisilla lainoilla. Balttilaisperäistä "tyttö-tytär" sanaa vanhempi neiti juontuu uralilaiseen kantakieleen, jossa loogisesti on täytynyt olla täysin kattava perhe- ja sukulaisuussanasto. Nykyisistä ja paremmin tutkituista arktisista metsästäjä-keräilijä -kansoista tiedetään, että sukulaisuussuhteet ovat heille tärkeitä, ja ne lasketaan hyvinkin kaukaa. Niin laaja käytössäolevan sanaston korvautuminen lainasanoilla ei ole mahdollinen ilman tapakulttuurissa tapahtunutta murrosta.

Tämän tarkastelun varmat balttilainat, sisar, tytär, morsian, näyttävät sopivan siihen visioon, että baltti-naimisiin mennyt kansasuomalais-neito muutti morsiamena sulhasensa suvun talouteen. Toisin kuin Kulonen olettaa, baltti-neidot ovat voineet naida suomalais-miehiä, mutta nämä eivät ole muuttaneet matrilokaaliseen tapaan (työvoimaksi) anoppilaan (hm. matriarkaattiin viittava sana), vaan neito on muuttanut kotoaan aviomiehensä tai tämän suvun talouteen. On loogista, että hänen sosiaalista asemaansa varten tarvittiin uusi sana, ja se löytyikin kantabaltin kielestä: Morsian.

Edellä kuvattu prosessi näyttää mahdollisemmalta kiinteän kyläasutuksen tai kaskiviljelyn piirissä, kuin "lapinelinkeinon" eli vuotuiskiertoa noudattavan metsästys-keräily -talouden ympäristössä. Balttilainojen vakiintuneelle ajoitukselle (vasarakirveskulttuuri) on nyttemmin esitetty vaihtoehdoksi keski-volgalaisen Fatjanovon kulttuurin, myöhäistä vasarakirveskulttuuria, vaikutteiden tulo myöhempien kulttuuriaaltojen mukana Suomeen. Asko Parpolan ja Jorma Koivulehdon ajoitus ja paikallistus indoeurooppalaiselle kantakielelle totuttua myöhemmäksi onkin antanut aihetta tarkistaa vasarakirves-kulttuurin käyttämän kielen balttilaisuutta. Joku (myöhäis)kantaindoeuroopan murre saattaisi olla todennäköisempi.

Tällöin morsian -sanan omaksuminen on voinut tapahtua em. oloissa: Kohti suku-yhteisöä kehittyvän kantasuomalaisen kylä-asutuksen piirissä, jossa vähintään valmiudet ja tarve maanviljelyyn siirtymiselle olivat olemassa.