Seuraavien vuosikymmenten aikana eurooppalainen kristikunta lähetti parhaimmistonsa, sotilaita, pappeja, nuoria miehiä ja oppineita, ja myös raakalaisensa ja väkivaltarikollisensa kohti islamilaisen maailman puolustuslinjoja. Lähtijöitä arvellaan olleen jopa miljoonan verran.

Idean toisuskoisia vastaan käydyn sodan tms. murhaamiskampanjan "pyhyydestä" oli lanseerannut profeetta Muhamed, jonka versio Jerusalemin-uskontojen traditiosta oli harvinaisen simppeli ja suoraviivainen. Muhammedin maallinen tausta onkin basaarikauppiaana toimimisessa. Rooma oli joutunut katsomaan voimattomana muslimien nopeaa voittokulkua, ja kirkon vanhimpien ja arvokkaimpien alueiden, Levantin ja Pohjois-Afrikan, joutumista islamilaisen Kalifaatin osaksi. Paavit ja heidän kardinaalinsa olivat joutuneet katsomaan tosiasioita suoraan silmiin, ja etsimään syitä kristikunnan heikkouteen ja tappioon.

Urban II:n aikaan mennessä äärimmäisen suvaitsemattomuuden ja raakuuden edut olivat tulleet kirkolle selviksi. Häikäilemättömyys ja väkivaltaisuus olivat toki kuuluneet kristittyjen repertuaariin jo keisari Konstantinuksesta alkaen, ja sekä Islam että kristinusko muokkasivat ihmisen persoonallisuutta autoritaariseen ja väkivaltaiseen suuntaan.

Nyt myös Vatikaani otti käyttöön vuosisatojen koulimistyön hedelmät, ja päästi psykopaatti-laumansa kilpailevan firman kimppuun.

Meidän on syytä muistaa, että itämerensuomalaisina, eli läntisen Pohjois-Euroopan viimeisinä pakanoina, olimme myös itse "ristiretkiksi" naamioitujen kansanmurha-kampanjojen kohteena 1100-luvulta jKr. alkaen. Me emme kuuluneet siihen ristikuntaan, joka lähetti "frankit" veressä kahlaten Jerusalemiin.

"Armon vuonna" 1118 Jerusalem oli kristittyjen hallitseman kuningaskunnan pääkaupunki, ja ranskalainen ritari Hugues de Payen teki kahdeksalle toverilleen historiallisen ehdotuksen: He vannoisivat köyhyyteen sitoutumisen valan, ja omistautuisivat pyhille paikoille matkustavien kristittyjen suojelemiseen. Jerusalemin kuningas Balduin II osoitti heille majapaikan Salomonin temppelin paikalla olevan Al Aksan moskeijan viereisestä rakennuksesta.

Ritari-joukko, jolla ei ollut mitään virallista statusta, sai tehtäväkseen temppelivuoren puolustamisen, ja he ottivat käyttöönsä myös useita rakennuksia, joissa he alkoivat majottaa pyhiinvaeltajia. He nimittivät itseään "Temppelin köyhiksi veljiksi". Ensimmäiset kymmenen toimintavuottaan järjestö oli köyhä, ja näyttikin köyhältä.

Vuonna 1127 jKr. joukkoon kuului jo 300 munkkilupauksen tehnyttä veljeä, ja heillä oli komennuksessaan jopa 3000 sotilasta. Mainittakoon, etteivät kaikki ristiretkeilijät olleet sotilasmunkkeja tms. uskonkiihkoilijoita, vaan joukon jatkona oli suurin määrin kristikunnan pohjasakkaa, joka Virossa ja Liivinmaalla tunnettiin nimityksellä "Kristuksen sotapalvelusveljet". Näin kertoo Henrik Lättiläinen. Usein näitä "uskonsotureita" värvättiin hirsipuidenkin juurelta: Otatko ristin, vai nousetko tikkaille?

Kristitystä maailmasta Jerusalemiin saapuvat pyhiinvaeltajat tarvitsivatkin sekä luotettavien majatalojen verkoston, että aseellisia saattomiehiä jotka köyhyyslupauksensa takia eivät ryöstäneet heitä. Temppeliritariston tulevaisuuden kannalta merkityksekkäämpi oli kolmas pyhiinvaeltajien tarvitsema palvelus: Rahojen ja pääomien luotettava siirto.

Temppeliritarien toimistot Euroopassa ottivat vastaan pyhiinvaeltajan matkakassan, ja antoivat kuitin jolla saattoi nostaa käteistä sekä matkan varrella että perillä Palestiinassa. Enää ei voitu puhua "köyhistä veljistä".

Järjestö otti evankelista Johanneksen nimikkopyhimyksekseen, ja Clairvaux'n Pyhä Bernhard, jota Temppeliritarien alkuperäiseen perustajajoukkoon kuulunut Hugues I, Champagnen kreivi, oli auttanut luostarinsa rakentamisessa, puhui järjestön puolesta paaville. Hugues de Payen sai v. 1127 Roomassa Honorius II:n kädestä ritaristonsa virallistavan paavillisen hyväksynnän.

Siihenaikaan kirkko ja yleinen mielipide tuomitsivat voimakkaasti koronkiskonnan, ja rahaliikennettä hoitavat juutalaiset ja italialaiset olivat huonossa maineessa. Verovapautensa ja henkilöstönsä köyhyys-lupausten turvin Temppeliherrat saattoivat pitää korko- ja välityspalkkio-vaatimuksensa kohtuullisina, ja uskonnollisen arvovaltansa kautta se saavuttivat sellaisen luottamuksen, että monet mahtihenkilöt herttuoista kuninkaisiin luovuttivat raha-asioidensa hoidon ritarikunnalle.

Uskonnollisen ja moraalisen rikkeettömyytensä ansiosta ritarikunta saattoi pitää kaupallisia ja diplomaattisia suhteita myös islamilaiseen maailmaan, ja ritarikunnan Pariisissa sijaitsevassa temppelissä saatu talletustodistus oli käypää rahaa myös muslimeille.

Temppeliherrojen finanssitoiminta käsitti kaikki 20. vuosisadan pankkitoiminnan lajit: Talletusten vastaanotto karttuville tileille, lainananto, velkojen perintä, panttilaina, takaamiset, eläkkeet, rahansiirrot maasta toiseen, ja vekselit. Länsimaisen pankkitoiminnan perustan laskeminen oli siis uskonnollisen, köyhyyteen sitoutuneen sotilaallisen munkiston työtä. Ritarikunta valvoi myös mittojen ja vaakojen oikeamittaisuutta.

Kun Ranskan kuningas, Filip II August, lähti v. 1190 ristiretkelle Palestiinaan, hän määräsi valtakunnan verot ym. tulot tilitettäväksi ritarikunnan Pariisin temppeliin, joka oli myös järjestön päämaja Euroopassa, ja rahaliikenteen keskus.

Ritarikunnan tuhoamista edeltäneenä yönä väitetään järjestön päämajasta, Pariisin temppelistä, poistuneen saattue raskaasti lastattuja kuormavaunuja, joissa olisi ollut tärkein osa järjestön regaliasta, mitä siihen sitten on kuulunutkin. Kuningas Filipin syyttäjäviranomaiset eivät joka tapauksessa voineet esittää mitään esine-todisteita väittämästään ei-kristillisestä palvonnasta, eikä myöskään huomattavia kristillisiä pyhäinjäännöksiä ilmaantunut kuninkaan haltuun temppelin ryöstön jälkeen.

Temppeliritarien väitetään tuoneen Kanarialle, Teneriffan pääkaupungissa sijaitsevaan Candelarian kirkkoon ihmeellisen Mustan Madonnan kuvan.

Myös myytti "Graalin maljasta" ja Kristuksen verilinjasta sivuaa ritaristoa. Esoteerinen kristillisyys ja tietynlainen "pakanallisuus" vilahtavat näkyviin ja katoavat aina, kun lukee enemmän temppeliritareista.

Etelä-Ranskan mielenkiintoinen kataarien uskonsuunta, jonka paavit tuomitsivat kerettiläisyytenä, ja joka hävitettiin perusteellisesti "Albigenssi-sodissa" -samalla tuhoutui koko eteläisen Ranskan vauraus ja sivistys- muistetaan myös mainita temppeliritareiden yhteydessä.

Heidän vihollisensa ja syyttäjänsä, Guillaume Nogaret, sepusteli tarinoita ritariston homoseksuaalisuudesta, ja että heidän rituaalisen palvontansa kohteena oleva reliikki liittyisi Behemotiin, paholaiseen.

Behemot-hahmon kautta ritaristo on yhdistetty jopa moderniin Satanismiin ja Vapaamuurari-järjestöön. Kokonaisen kirjallisuuden lajin on herättänyt temppeliritarikunnan vainoista selvinneiden jäsenten todelliset ja kuvitellut vaiheet, ja ritariston kassa ja regalia, joista Filip IV sai haltuunsa vain rippeet. Ritariston maaomaisuus toki lankesi kuninkaalle, mutta hän ei kauaa hyötynyt anastuksistaan.

Ritarikunnan jäsenet elivät tiukan säännöstön alaisina. He asuivat aina järjestön omissa tiloissa, ja osallistuivat aamu kuudesta alkaen sen uskonnollisiin rutiineihin, vaikka olisivat olleet samanaikaisesti korkeassa virassa kuninkaan hovissa. Järjestön hierarkian huipulla oli suurmestari, jota kaikki tottelivat, ja joka puolestaan alisti toimensa ylikapitulille ja konventille. Sotaa ja omaisuutta koskevat päätökset teki konventti.

Temppeliritareiden viimeinen suurmestari, Jacques-Bernard de Molay, pelasi taitavaa poliittista peliä ja pyrki säilyttämään ritarikuntansa riippumattomuuden ja vaikutusvallan. Hän mm. tuki samanaikaisesti keskenään sotivia Englantia ja Ranskaa.

Kun Ranskan kuninkaan Filip IV "Kauniin" politiikkana oli aateliston vaikutusvallan vähentäminen hänen itsensä alaisen virkakunnan hyväksi, kuningas oli oikealla asialla. Hän alkoi verottamaan kirkkoa, joka siihen asti oli ollut verovapaa, ja alistettu vain Rooman paaville. Filip käytti palveluksessaan porvarillisen taustan omaavia oppineita, joiden lojaalisuus suuntautui häneen, toisin kuin aatelissyntyisillä viranhaltijoilla, joista ei koskaan voinut olla varma. Aatelittomilla oli myös osaamista.

Valtakunnan uudistaminen ja sodat Englantia ja Flanderia vastaan vaativat rahaa, ja Temppeliritaristo luototti kuningasta avokätisesti. Tästä huolimatta Filip turvautui inflaatioon, eli laski liikkeelle huononnettua rahaa. Kassa täyttyi, mutta frangi romahti. Tästä seurasi vihamielisyyttä kuningasta kohtaan, ja jopa kapinoita. Valtakunta oli kriisissä.

Kuningas joutui pakenemaan vihaisia pariisilaisia, ja mihinkäs muualle, kuin temppeliritarien linnoitettuun torniin. Kiitollisuuden henkensä pelastamisesta Filip osoitti sitten todella kuninkaallisella tavalla.

Sen, että Filip kääntyi temppeliritareita vastaan, on täytynyt olla yllätys aikalaisille. Ritaristo tunnettiin moitteettomana järjestönä, joka oli vieläpä tukenut kuningasta ja pelastanut hänet pinteestä. Filipin halpamaisen petoksen syistä ei olla vieläkään täysin selvillä.

Filip IV "Kauniin" ansioksi voidaan laskea sen seikan oivaltaminen, että Ranskalla ei ole tulevaisuutta ilman mahtavan aateliston alistamista. Keskusvallan korostaminen onkin kuulunut ranskalaiseen hallintoperinteeseen nykyaikaan asti. Voi olla, että Filip aavisti, ettei keskitetty Ranska tarvitse häntäkään, vaan todellisen vallan käyttäjäksi voi jäädä hallintokykynsä jo osoittanut ritarikunta? Niin tai näin, Filip ryhtyi salassa toimenpiteisiin.

Temppeliritaristo tunnusti vain yhden maallisen auktoriteetin: Rooman paavin. Paavi Benedictus XI kuoli lyhyen virkakautensa lopuksi vuonna 1304. Paavin valta oli silloin poliittisesti epävarmassa asemassa, ja Filip pakotti uuden paavin siirtämään istuimensa Ranskan Agvinoniin, ja Filipin ehdokas oli Bordeauxin arkkipiispa, Bertrand d´Agoust, joka oli hänen tahdoton käskyläisensä.

Jo ennen paavin vaalia Filip oli vannottanut piispaansa suomaan hänelle "kuusi armoa". Näihin sisältyi paavin istuimen Filipille aiemmin määräämien nuhteiden tms. sanktioiden peruutus, ja vielä yksi asia joka pidettiin tiukasti salassa.

Filipin vähemmän kaunis kätyri sai paavina nimen Clemens V.

Kuningas ryhtyi nyt toteuttamaan kieroa suunnitelmaansa. Paavi määräsikin v. 1306 temppeliritariston suurmestarin de Molayn palaamaan heti Pariisiin. Ritarikunta piti siihen aikaan päämajaansa Kyproksella, mistä käsin valmisteltiin saraseenien lyömistä. De Molay noudatti ylipäällikkönsä paavin käskyä, ja siirtyi esikuntineen ja aarteineen ritarikunnan temppeliin Pariisissa.

Filip joutui siis turvautumaan ritarikunnan apuun, kun hänen rahanhuonontamiseensa siuvaantuneet pariisilaiset nousivat kapinaan, ja kuningas joutui pelastautumaan temppeli-linnoituksen muurien suojaan. Kapinoinnin laannuttua haihtui Filipin kiitollisuuskin, ja hän antoi salaa laskea liikkeelle huhun, että temppeliritarit olivat kapinaan yllytyksen takana.

Filpin "harmaana eminenssinä" ritarikunnan vastaisessa operaatiossa oli entinen lainopin professori, nyttemmin hallintovirkamies, Guillaume Nogaret. Tämä poliittinen juristi oli osa Filipin Ranskaan luomaa koneistoa, jonka vertailukohteena voisi olla esim. 1900-luvun KGB. Nogaret onnistui saamaan käsiinsä temppeliritareista murhan takia karkoitetun luopion.

Petturin nimi oli Esquin de Floyran, ja hän oli rikoksensa jälkeen paennut Pariisiin, missä kuninkaan komissaari Nogaret hänet tavoitti. Näytöksen lavastus saattoi alkaa: Yhteistyöhön suostuteltu de Floyran pantiin Tolousen vankilaan keväällä v.1305, odottamaan koulemansellissä tuomionsa täytäntöönpanoa. Kas kun sattuikaan, että samaan selliin joutui toinenkin murhaaja, eräs pariisilainen porvari. De Floyran, jolle oli luvattu armahdus murhatyöstään, "uskoutui" sellitoverilleen.

Kuulemistaan "tunnustuksista" kauhistunut porvarimme onnistui jotenkin -vankilan haisevasta tyrmästä käsin- saamaan audienssin kuninkaan puheille, joka niinikään kauhistui näistä "tiedoista". Porvari sai toki armahduksen runsaiden rahalahjojen kera, ja poistuu näin historian lehdiltä tyytyväisenä.

Filip hänen salainen poliisikoneistonsa pitivät nämä asiat vielä omana tietonaan, mutta yrittivät informoida niistä muita hallitsijoita, saamatta menestystä. Aragonian kuningas Juhana II lähettää Nogaretin ja de Floyranin pois hovistaan uskomatta sanaakaan. Filip joutuu pitämään mölyt mahassaan, ja näyttelemään yhä julkisuudessa ritarikunnan ystävää.

Vuonna 1306 ritarikunta lainaa kuninkaalle 500 000 tunisian-puntaa tämän tyttären myötäjäisiin, ja saa lisää etuoikeuksia Ranskassa. Filipin koneisto tekee kuitenkin edelleen salaista työtään ritarikuntaa vastaan. 1307 Filip iskee.

Syyskuun 13. kuningas kutsuu kokoon neuvostonsa ja vaatii temppeliritareiden vangitsemista. Määräyskirja tarvitsee vielä sinetin, mutta Narbonnen arkkipiispa Gilles Aicelin kieltäytyy sinetinvartijana vahvistamasta kuninkaallista määräystä. Filip erottaa arkkipiispan muitta mutkitta, ja määrää uudeksi sinetinvartijaksi kätyrinsä Nogaretin, joka sattuu olemaan sillä hetkellä virallisesti kirkonkirouksessa.

Kuninkaan määräys toimitetaan sinetöityinä käskykirjeinä vasalleille ja viranomaisille koko Ranskassa. Kirjeen mukana on ankara määräys olla avaamatta sitä ennenkuin 12. lokakuuta. Seuraavana aamuna, perjantaina 13.10., toteutettu temppeliritareiden samanaikainen vangitseminen hakee vertaistaan Stalinin ja muiden 20. vuosisadan hirmuhallitsijoiden toteuttamista poliisioperaatioista. Olihan Ranska saanut harjoitella poliisivaltion rutiineja lähes koko Filip IV "Kauniin" hallitusajan.

Vangitsemis-operaatio tavoittaa noin 2000 ritaria, joukossa järjestön ylin johto. Filip antaa vielä lisäohjeen: "Sen jälkeen heitä kuulustellaan ensimmäisen kerran, ja sitten kutsutaan paikalle inkvisition komissaarit ja vangituista yritetään huolella saada totuus irti käyttämällä kidutusvälineitä."

Filipillä on nyt suuri huoli saada tunnustuksia, sillä syytöskyhäelmä ei itsessään ole kovin uskottava. Vaikka inkvisition komissaarit työskentelevät parhaan taitonsa mukaan, ritareiden luhistaminen vie aikaa, eikä se aina onnistu. Pariisissa pidätetyistä 138:sta temppeliherrasta 36 kuolee suutaan avaamatta. Se merkitään pöytäkirjaan raukkamaisena itsemurhana.

Kuulustelut saatetaan päätökseen 24.11. mennessä, ja syytöskirjelmä esitetään julkisesti. Prosessi ritaristoa vastaan oli siis Euroopan ensimmäinen poliittinen näytösoikeudenkäynti.

Ritareiden väitetään pilkanneen kristinuskon symboleita, antaneen maallikkoina synninpäästöjä, kieltäneen kristinuskon, harrastaneen homoseksualismia ja palvoneen tiloissaan "pään muotoista esinettä".

Koska Filipin syytökset temppeliritareita kohtaan ovat ennenkuulumattomia ja arkikokemuksen vastaisia, niiden propagoimiseen jouduttiin käyttämään runsaasti aikaa ja painostusta. Samanaikaisesti vangitut ritarit menehtyivät yksi toisensa jälkeen kylmissä ja kosteissa vankiloissa.

Filip rohkeni panna kuolemantuomiot täytäntöön vasta v. 1314. Jacques-Bernard de Molay astui roviolle 18. maaliskuuta Pariissa, paikassa jota oli totuttu kutsumaan "Juutalaissaareksi", koska siellä oli ollut tapana polttaa juutalaisia. Polttopaikka sijaitsee samalla Íle de la Cité-saarella kuin Notre Dame. Yhdessä hänen kanssaan poltettiin Geofri de Charney, Normandian käskynhaltija. jonka suku tuo vuonna 1357 julkisuuteen "Torinon käärinliinana" tunnetun kankaan, johon on kopiotunut negatiivi-kuva ristiinnaulitusta vainajasta.

Torinon liinaa, joka saattaa olla ainoa toistaiseksi tiedossa oleva osa temppeliherrojen jäämistöä, on yritetty kiistää katolisen kirkon toimesta, mutta se on ollut silti palvonnan kohteena Torinossa 1300-luvulta alkaen.

Vielä v.1989 Vatikaani teetti 14-C -ajoituksen, jonka piti osoittaa ettei liinassa voi olla J.Kristuksen piirteitä. Mainittakoon, ettei luotettavaa 14-C -näytettä ole mahdollista ottaa kuiduista kudotusta kankaasta, joka on ollut säännöllisesti alttiina nuoremman orgaanisen aineen (pöly, ym. jäämät) kosketukselle. Toinen tutkimus on löytänyt liinasta siitepöly-jälkiä kasveista, joita esiintyy mm. niillä seuduilla, joissa Mandylion -tällä nimellä ko. liina tunnettiin Bysantissa- on ollut lähteiden mukaan esillä.

De Charneyn valitseminen kaksoisteloituksen toiseksi uhriksi ei varmaankaan ole sattuma. Vatikaani muuten julkisti teettämänsä radiohiili-ajoituksen 13. lokakuuta, minkä päivämäärän symbolisuus selviää tämän artikkelin alkuosasta.