Ensimmäiset kastetut siinä kylässä ovat Ylo, Kulewenen isä ja Viezo, Alon isä. Toiset seuraavat perässä.

Seuraavana talvena (1185) liettualaiset kiertävät tuhoamassa Liivinmaata ja vievät mukanaan vankeina paljon kansaa. Heidän riehunnaltaan välttyäkseen se samainen uskonjulistaja piileskelee metsissä yhdessä ükskülalaisten kanssa. Liettualaisten lähdettyä mainittu Meynard murehtii liiviläisten typeryyttä, sillä heillä ei ole minkäänlaisia puolustusrakennelmia, ja hän lupaa, että heille rakennetaan linnoitus, mikäli he päättävät tulla Jumalan lapsiksi ja pysyä sellaisina. Näin päätetään, ja luvataan ja vakuutetaan vannomalla vala, että he ottavat kasteen vastaan.

Niinpä seuraavana kesänä tuodaan Gotlannista kivenhakkaajia. Sillä välin liiviläiset lupaavat toisen kerran ottavansa kristinuskon vilpittömästi vastaan. Ennen linnoituksen rakennustöiden aloittamista kastetaan osa kansaa, ja koko väki vannoo antavansa kastaa itsensä linnoituksen valmistuttua. Niin kohoavat muurit perustuksille. Koska viides osa linnoituksesta valmistuu julistajan kustannuksella, ja koska hän oli lunastanut tontin kirkolle, on se hänen omaisuuttaan. Linnoituksen ollessa lopulta valmis, perääntyvät kastetut uskostaan. Ne, joita ei vielä ole kastettu, kieltäytyvät ottamasta vastaan kristinuskoa. Meynard ei kuitenkaan luovu yrityksistään. Niihin aikoihin semgallit, pakanalliset naapurit, saivat kuulla kivirakennuksesta, ja tietämättä kivien olevan laastilla kiinnitettyjä, he oman tyhmän ymmärryksensä mukaan luulevat voivansa vetää linnoituksen Väinaan vahvoilla laivaköysillä, mutta jousimiesten haavoitettua heitä, he lähtevät menetyksiä kärsineinä pois.

Naapurit Holmlaiset pettävät Meynardia samanlaisella lupauksella ja hyötyvät oveluudestaan, sillä heillekin rakennetaan linnoitus. Ensimmäisinä antoivat ristiä itsensä, mikä heidän tavoitteenaan lienee ollutkin, seuraavat kuusi: Viliendi, Uldenago, Wade, Waldeko, Gerdever ja Vietzo.

 

Linnoitusten rakentamisen välissä Bremenin metropoliitta vihkii Meynardin piispaksi.

Mutta toisen linnoituksen tultua valmiiksi, epäoikeudenmukaisuus vietti juhlia. Väki oli unohtanut vannomansa valan, eikä ollut ainuttakaan, joka olisi ottanut vastaan uskon. Uskonjulistajan mieli tulee tietenkin levottomaksi, varsinkin kun he, ryöstettyään hänen omaisuuttaan kerta toisensa jälkeen ja taottuaan nyrkeillään hänen perhettään, päättävät ajaa hänet ulos omalta maaltaan ja uskovavat voivansa Väinan vedessä peseytyen poistaa vastaanottamansa kasteen ja lähettää sen takaisin Saksanmaalle.

Samaisella piispalla on yhteistyökumppani käännyttämisessä, veli Theoderic sisteriläisten veljeskunnasta, josta myöhemmin tuli Eestinmaan piispa. Toreidan liiviläiset aikovat aikovat uhrata hänet Jumalilleen, koska hänen pelloillaan vilja kasvoi hyvin, vaikka heidän oma satonsa tuhoutui liiallisten sateiden vuoksi. Väki kokoontuu yhteen, Jumalilta tiedustellaan arpomalla olisiko uhri heille mieleen. Maahan laitetaan keihäs, jonka yli hevonen kävelee, Jumalan tahdosta se astuu keihään yli ensin sillä jalalla, jonka katsotaan merkitsevän elämää. Veli rukoilee suullaan, siunaa kädellään, arpoja julistaa kristittyjen jumalan istuvan hevosen selässä ja pakottavan hevosen astumaan haluamallaan jalalla,  sen takia täytyy hevosen selkää pyyhkäistä, jotta jumala putoaisi maahan. Kun se on tehty ja hevonen pistää elämänjalan eteen kuten aiemminkin, jätetään veli Theoderic eloon. Kun samainen veli lähetettiin Eestinmaalle, joutui hän auringonpimennyksen takia, joka oli Johannes Kastajan päivänä, (pimennys oli itseasiassa juhannusaattona 23.6.1191) kärsimään suurta kuolemanvaaraa, sillä pakanat uskoivat hänen syövän auringon. Samaan aikaan pyysi eräs haavoittunut liiviläinen Toreidasta, että veli Theoderic lääkitsisi häntä, luvatan antavansa kastaa itsensä, mikäli tulisi terveeksi. Survoessaan pieneksi rohtoaineita, niiden vaikutustapoja tuntematta, mutta jumalaa avuksi kutsuen, paransi veli hänet terveeksi ruumiiltaan ja kastamisen kautta myös sielultaan. Ja hän otti Toreidalaisista ensimmäisenä vastaan kristinuskon. Eräs sairas kutsuu myös veli Theodericiä ristimään itsensä, mutta vaimojen häpeämätön itsepäisyys estää häntä tekemästä pyhää toimitusta. (Ristimisellä kiellettiin siihenastiset moniavioiset liitot) Mutta sairauden pahentuessa saadaan voitto naisellisesta uskottomuudesta, hänet ristitään ja saatetaan rukouksilla jumalan huomaan. Eräs vastaristitty näki seitsemän peninkulman takaa, kuinka enkelit kantoivat kohti taivasta tämän kuolevan henkeä, ja tunsi hänet heti.

Mutta nähtyään liiviläisten itsepäisyyden ja työn hukkaanvalumisen, lähtee edellämainittu piispa, kutsuttuaan kokoon hengenmiehet ja veljet, aikomuksenaan poistua maasta,kauppamiesten laivojen luokse, joiden piti jo pääsiäisenä (joko 2.4.1195 tai 21.4 1196) lähteä Gotlantiin. Salakavalat liiviläiset epäilevät, että heidän kimppuunsa tuodaan kristittyjen sotaväki, ja siksi he tekopyhillä kyynelillä ja petollisuudella ja monella muulla tavalla kutsuvat piispaa lähtemään mukanaan takaisin ja sanovat hänelle, niinkuin eräät kerran pyhälle Martinille, vaikkakaan eivät samasta syystä: "Miksi sinä hylkäät meidät, isä, tai kenelle sinä meidät hyljätyt jätät? Sillä lähtiessään jättää paimen lampaansa suden suuhun." Ja liiviläiset lupaavat taas ottavansa uskon täydellisesti vastaan. Hän, viaton, uskoo joka sanan, ja lähtee kauppiaiden neuvosta takaisin liiviläisten kanssa, saatuaan myöskin lupauksen, että sotaväki saapuu. Nimittäin jotkut saksalaisten ja monet tanskalaisten ja norjalaisten ja joidenkin muiden kansojen joukosta olivat luvanneet tuoda sinne sotaväkeä, jos se olisi tarpeen. Kauppiaiden lähdettyä Holmlaiset tervehtivät palaavaa piispaa Juudaan tervehdyksellä ja hengellä, sanoen: "Terve, rabbi", ja tiedustelevat mihin hintaan Gotlannista saa ostaa suolaa tai paksua verkaa.  Sydämen katkeruus saa kyyneleet vuotamaan, hän lähtee Ükskülaan ja asettuu taas omaan taloonsa. Hän määrää päivän, jolloin kutsuu kansan koolle muistuttaakseen heitä heidän lupauksestaan. He eivät tule sovittuna päivänä, eivätkä täytä lupaustaan. Sen jälkeen, neuvoteltuaan joukkonsa kanssa, hän suunnittelee matkustavansa Eestinmaalle, päästäkseen siellä talvehtineiden kauppiaiden matkassa eteenpäin Gotlantiin.  Sillävälin liiviläiset suunnittelevat hänen tuhoamistaan matkalla, mutta toreidalainen Anno varoittaa häntä ja maanittelee häntä menemään takaisin. Hän kääntyy siis kaikin tavoin vaivattuna takaisin Ükskülaan, voimatta poistua maasta.

Sen jälkeen hän lähetti salaa sanansaattajan, veli Theodericin Toreidasta paavin luokse kysymään neuvoa. Nähdessään, ettei pääse poistumaan maasta, hän sai voiton liiviläisten valppaudesta silkalla oveluudella.  Ratsastaen hevosella mukanaan stoola, kirja ja pyhitetty vesi, ollen menevinään sairasta tapaamaan, hän valehteli kaikille, jotka kysyivät hänen matkansa syytä, ja pääsi livahtamaan ulos maasta, ja tuli perille korkeimman ylipapin luokse. (Paavi Coelestinus III    1191 -8.1. 1198) Kuultuaan ristittyjen lukumäärän Liivinmaalla, paavi päätti, ettei heitä pidä hylätä, vaan heidät tulisi pakottaa pysymään uskossa, jonka he olivat vastaanottaneet vapaaehtoisesti. Paavi lupasi syntien anteeksiannon kaikille, jotka ottaisivat ristin ja lähtisivät yli meren herättämään uudesti henkiin sitä esikoiskirkkoa.

Jo silloin (luultavasti 1197) se samainen piispa (Yleensä arvellaan, että kyseessä on tuleva Eestin piispa Theoderic. Jotkut historiantutkijat esim.Harald Biezais sijoittavan sotaretken vuoteen 1194 ja väittävät piispan olevan Meinhard.) oli yhdessä Ruotsin herttuan, saksalaisten ja Gotlantilaisten kanssa lähtenyyt sotaretkelle kuurilaisia vastaan, mutta myrsky oli ajanut heidät Virumaalle, yhteen Estinmaan maakuntaan.  He rantautuvat ja hävittävät seutua kolme päivää. Mutta kun päästiin neuvotteluihin virumaalaisten kanssa uskon vastaanottamisesta, lähti herttua, otettuaan heiltä ensin maksun, purjeet ylös nostaen saksalaisten harmiksi tiehensä.

Sillä välin piispa, hartaasti muisteltava Meynard, joutuu paljon vaivoja ja tuskia kärsittyään vuoteenomaksi, ja ymmärrettyään kuolevansa,  kutsuu koolle kaikki Liivinmaan ja Toreidan vanhimmat ja tiedustelee heiltä haluavatko he hänen kuoltuaan vastédes elää ilman piispaa. Mutta he vakuuttavat yhdestä suusta, että haluavat mieluummin osakseen piispan ja isän tuoman ilon. Ja lyhyen ajan kuluttua päättää piispa viimeisen päivänsä.