"Tätä kirjoittaessani en vieläkään tiedä, mitä todella on tapahtunut, kuinka monta on kuollut. Minulle on kerrottu yhden nuoren miehen kuolleen, kahden, neljän. Minulle on kerrottu, että poliisi on ampunut suoraan väkijoukkoon, että joku on hakattu tajuttomaksi ja ajettu autolla yli. Olen kuullut, että ne olivat "valkohaalareita". Olen myös kuullut, että se oli "musta blokki". Tiedän vain, mitä olen itse nähnyt.

Päivä alkoi henkisellä, rauhanomaisella, mielenosoituksella. Olin itse Piazza Maninilla Women's Actionin ja Rette Lilliputin, uskonnollisen ekologisen verkoston, mukana. Nämä molemmat ryhmät ovat aivan täydellisesti sitoutuneet väkivallattomuuteen. Ystäväni ja harjoittelukumppanini Lisa Fithian oli alhaalla konferenssikeskuksen luona "Pink Blockin" mukana, ryhmän joka haluaa tehdä luovaa, hauskaa, katuteatteria, musiikkia ja tanssia osana toimintatapahtumiaan.

Lisa on mitä sopivin henkilö olemaan mukana aktioissa: Ei koskaan joudu paniikkiin, liikkuu nopeasti ja tietää mitä etsiä. Hänellä on kuuluva ääni, ja hän osaa johtaa ihmisiä.Olisin toivonut, että hän olisi ollut meidän mukanamme, mutta luulen että jaoimme kuitenkin leiviskämme oikein. Itse autoin pienemmän naisten kulkueen toteuttamisessa, autoin heitä rituaaleissa, ja teimme joitain taikoja. Lisa pystyi auttamaan paljon suurempaa ja melskeisempää "Pink Blockia" pysymään koossa ja liikkeellä.Toivoimme toki tapaavamme päivän kuluessa.

Yhdeltä iltapäivällä naiset marssivat alas piazzalta muurille ehkä neljän tuhannen joukkona. Naiset kerääntyivät ympyrään spiraalitanssia varten. laulaen "Siamo la luna che move la marea", "me olemme kuu joka liikuttaa vuorovesiä, me muutamme maailman ajatuksillamme". Me keitimme teetä ihastuttavassa maagisessa cauldronassa, suuressa padassa joka oli täynnä pyhistä paikoista tuotua vettä, tai mitä tahansa mitä naiset olivat siihen lisänneet, -kaikkea mikä symboloi näkemystämme erilaisesta maailmasta.

Se oli kaunis symbolinen aktio kokousalueen muusta kaupungista erottavan muurin "kaatamiseksi", ehkei täysin tyydyttävä, mutta siihen osallistuneille naisille voimaa-antava. Paikalla olleet poliisit olivat hyväntuulisia, sillä mukana olleet ryhmät eivät todellakaan uhanneet ketään. Monica suostutteli poliisit sallimaan meidän käväistä pieninä ryhminä itse "muurin" luona, kiinnittämässä siihen bannereitamme, viestejä ja alusvaatteita. Saimme myös kaataa vettä aidan alitse. Ne genovalaiset, joiden asunnot jäivät "punaisen vyöhykkeen", eristetyn kokousalueen, sisäpuolelle, olivat saaneet kiellon olla ripustamatta pyykkejään kokousvieraita hermostuttamaan. Siksi tämä alusvaate-protesti.

(Juuri nyt kun kirjoitan tätä, helikopterit pörräävät tämän rakennuksen yläpuolella, täällä keskustellaan väkivallasta ja väkivallattomuudesta italiaksi. Pinnistän high-school-ranskani rippeet muististani kysyäkseni sellaista, mitä en koskaan ole halunnut kysyä: Kuinka monta kuoli tänään? Yksi, hän vastaa, ja vielä yksi on sairaalassa kriittisessä tilassa.)

Sitten "pink"-marssi saapuu, ylittää kadun ja liittyy joukkoomme. Me avaamme heille kulkureitin joukkomme lävitse. He ovat ilahduttava näky. Useimmat ovat nuoria, kaikki ovat räiskyvän värikkäitä tai kammottavan punkahtavia, tai heillä on vaaleanpunaisia peruukkeja. Koko joukko tanssii, rummuttaa ja riehakoi. He jatkavat kulman ympäri ja suodattuvat seuraavalle aukiolle vain pienen matkan päähän kadusta, jonka olemme vallanneet.

Meidän kadunpätkällämme kaikki istuvat sillä hetkellä rauhallisesti ja syövät eväitään. Menenkin "Pink Blockin" puolelle katsomaan, mitä siellä on tekeillä. Rummuttelen jonkinaikaa erään haitarinsoittajan kanssa. Ihmiset liikuskelevat ympäriinsä, eikä mitään ole oikeastaan tapahtumassa. Aivan yht'äkkiä ketju poliiseja sulkee poistumistien. Tanssivat nuoret jatkavat pomppimistaan poliisiketjun edessä, mutta mitään muuta ei todellakaan tapahdu.

Suurin osa "Pink Blockia" on jatkanut matkaansa, ja heitä näkyy ylempänä aukiolla, jossa poliisi nyt siirtyy heidän osastojensa väliin. Tilanne alkoi juuri tuntumaan minusta meille epäedulliselta, kun kyynelkaasukanisteri tömähti eteeni maahan. Siirryin sinne missä muut naiset olivat. Pesin silmäni ja autoin toisia, joiden silmät olivat punaiset ja itkuiset. Kadotin Lisan, ja joku muu johdatteli meidät takaisin.

Kaasu aiheutti meille suurta haittaa, ja kaikki poistumistiet olivat täynnä tungeksivia ihmisiä. Olin saanut jossain vaiheessa lujia iskuja, kehkoni ja silmäni olivat kuin tulessa, mutta muistin kaikissa harjoituksissamme kerratut auttavat ohjeet. Keskityin hengittämiseen ja pelon tunteen hillitsemiseen, sillä pelko on kaikkein voimakkain ase, mitä on koskaan kehitetty.

Lisa oli suojannut silmänsä paremmin, hän otti minua kädestä ja johdatti pois. Pesin silmäni uudelleen. Näytti olevan sopiva hetki lähteä toisaalle. Katselin ympärilleni, keitä naisista olisi yhä paikalla. Lisa ja muut keräsivät "Pink Blockin" väen taas yhteen, ja minä aloin rummuttaa. Näin me lähdimme katua ylöspäin. Mielialamme oli taas paljon parempi. Peräännyimme paikalta, mutta me olimme yhä yhdessä, yhtenä joukkona, ja olimme valmiita osallistumaan seuraavaan aktioon. Meitä ei oltu lyöty hajalle.

Hyvää mieltämme riitti aina siihen asti, kun olimme ehtineet kukkulan huipulle. Jotenkin "Black Block" oli onnistunut asettumaan rauhanomaisesti käyttäytyvän joukon (the pasifist affinity groups) ja poliisin väliin. Monica oli puhelinkopissa, hän oli järkyttynyt ja kyynelehti kuultuaan, mitä tuhoa "Black Block" oli tehnyt kaupungin vanhassa osassa. "Tämä on nyt ohi", hän sanoi minulle. "Kaikki kuukausien työ on pilalla! Lähdetään kotiin täältä."

Yritin ottaa selvää, mitä naiset haluavat tehdä. Lisa yritti ottaa selvää, mitä "Black Block" aikoo tehdä. Juuri silloin suuria pilviä kyynelkaasua levisi jostain torille. Olin juuri siirtymässä pois kaasupilvestä, alas sivukadulle, yrittäen vakuuttaa itselleni, että voin edelleen hengittää, kun huomasin olevani jotakuinkin keskellä "Black Blockia". He juoksivat ohitseni, nuorempina, nopeampina ja paremmin varustettuina, ja heidän perässään seurasi poliisi. En erityisemmin halunnut olla juuri siinä paikassa siinä tilanteessa. Olen viisikymppinen, enkä edes nuorempana ollut erityisen hyvä juoksemaan. Ensimmäistä kertaa koko tilanteen aikana aloin tuntea paniikin oireita.

Näin juuri sopivasti sivukadun, ja tuuli puhalsi kyynelkaasun hetkeksi pois. Saatoin jälleen hengittää, ja pujahdin kujalle. Kuten useimmat kadut tällä kukkulan korkeimmalla alueella, se kiersi mäen sivua niin, että toisella puolella oli jyrkkä pudotus jonnekin, ja kuja kiemurteli takaisin pääkadulle. Täältä löysin "Pink Blockin" väkeä, jotka olivat suojautuneet kujalle odottamaan, että "Black Blockilaiset" riehuisivat (thunder) jotain muuta katua pitkin tiehensä.

Lisa yritti kertoa meille, että mellakkapoliisit ovat tulossa ylös kukkulaa hakaten ihmisiä brutaalisti. Me etsimme poistumistietä, olimme peloissamme, mutta yht'äkkiä katu, jota pitkin olimme tulleet, oli tyhjä. Muutamien muiden kanssa käytimme tilaisuutta hyväksi, ylitimme kadun, ja nousimme jonkinlaisen portaikon kautta toiselle puolelle, mutta Lisa palasi takaisin katsoakseen, voiko hän auttaa muita poistumaan vaaralliselta alueelta.

Ennenkuin hän onnistui siinä, mellakkapoliisit löysivät kujalle. He löivät ihmisiä lujasti, yrittäen osua päähän. He löivät pasifisteja, jotka olivat nostaneet kätensä pystyyn osoittaakseen, etteivät tee vastarintaa, he löivät naisia. Pahoinpidelty joukko kerääntyi portaille, nousi ylös askelman tai pari. Lohdutin nuorta miestä, joka oli loukkaantunut päähän sattuneesta iskusta, ja naista joka itki. Hänen reisiään peitti hänen sairaalaan otetusta poikaystävästään valunut veri. Olimme kaikki järkyttyneitä.

Lopulta pinkit olivat koossa portailla. Tässä osassa kaupunkia puolet kaduista on portaikkoja, jotka nousevat ylöspäin loputtomina siksakkeina, ja me nousimme niitä ylöspäin. Näimme mellakkapoliisien rivistöt alhaalla kaduilla. Yläpuolella helikopterit tarkkailivat "Black Blockin" liikkeitä. Lisa yritti ottaa selvää huhuista, muodostaa käsityksen siitä mitä oli tapahtumassa, ja selvittää mitä meidän tulisi tehdä.

Palasimme lopulta aukiolle. Yksi naisista oli saanut niin pahasti kaasua, että hän oksenteli, mutta hän halusi pysyä mukanamme. Toinen nainen oli saanut poliisilta lyönnin päähänsä, ja hänet oli viety sairaalaan. Monet meidän joukostamme olivat saaneet vammoja, sellaiset ihmiset jotka eivät missään tapauksessa heittelisi kiviä tai mellakoisi kaduilla. He olivat uskoneet tulleensa mukaan tapahtumaan, joka olisi rauhanomainen ja turvallinen.

Lisa ja minä olimme harjoittaneet naisia, yrittäneet antaa heille jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä he saattaisivat kohdata kaduilla, sen perusteella mitä meillä oli kokemusta aikaisemmista aktioista, mutta ei ollut olemassa mitään valmennusta, joka valmistaisi ei-agressiivisen, keski-ikäisen ja rauhanomaisesti ajattelevan naisen saamaan poliisilta iskuja päähänsä.

"Pink Block" aloitti nyt pitkän vaelluksensa takaisin kaupungin toiselle puolelle. Joitain aukiolla olleita ja italialainen pasifistiryhmä liittyivät mukaamme. Jotkut "Black Blockin" tyypit, jotka olivat tulleet alempaa, yrittivät vaikuttaa päätökseemme. Keskustelu käytiin käännösten sekamelskana englanniksi, ranskaksi, italiaksi ja espanjaksi. He halusivat liittyä mukaamme mennäksemme yhdessä alakaupunkiin, mutta jotkut ryhmät olivat hyvin vihaisia heille, eivätkä halunneet ottaa riskiä heidän mukaan päästämisekseen.

Toisten mielestä kaikille piti olla solidaarinen, eikä ketään saanut jättää poliisien käsiin. He olisivat päästäneet "Black Blockilaiset" mukaamme, jos nämä olisivat jättäneet mellakkakeppinsä ja naamionsa pois. Koska he eivät halunneet suostua tähän, sovimme että poistumme kukkulalta erikseen, he meidän jälkeemme.

Kahden tai kolmen tunnin kuluttua olimme päässeet takaisin yhteistyökeskukseen, ja olen nyt liian väsynyt ajattelemaan päivän tapahtumia juuri nyt. Tässä oli kaikki, mitä pystyn nyt kertomaan. Ihmiset täällä nukkuvat, ja on jo yli puolen yön. Joku on kuollut, eikä yö ole vielä ohi."

Starhawk

Genovassa 20. heinäkuuta 2001

Starhawk's Activism Page,

Kaikki mikä tapahtuu "pakanuuden" inspiroimana tai sen laajassa viitekehyksessä kuuluu sen sijaan informaatiotehtävämme puitteisiin, ja Starhawk -noita, pakanuudesta ja Jumalattaresta kirjoittava kirjailija ja ympäristötietoinen aktiivi- on henkilö, jonka tekemisiä ei voida sivuuttaa, jos on tarkoitus luoda kokonaiskuva siitä, mitä "uuspakanuus" pitää sisällään.

Emme tarkoita sitä, että kaikkien tulisi omaksua Starhawkin tai kenenkään yksityishenkilön yhteiskunnalliset näkemykset ollakseen "oikea pakana". Johtopäätöksiä ja lopputuloksia on yhtä monta, kuin on omilla aivoillaan ajattelevia, emmekä aseta kenekään valintoja muiden ratkaisujen yläpuolelle, emmekä missään tapauksessa väitä jotakuta mielipidettä muita paremmaksi. Silti voimme olla tyytyväisiä siihen, että "meidän henkilö" oli siellä missä tapahtuu, ja hoiti kunnialla oman osuutensa.

Erilaisten kansainvälisten kokousten ympärillä on viime aikoina ollut mielenosoituksia ja muuta hälinää. Väkivaltaa tms. yksittäisiä tunnustekoja harrastavista henkilöistä näyttää tulleen jonkinlaisia julkkiksia, ja heistä povatan jopa huomispäivän päättäjiä. Mediajulkisuus on sensijaan lähes sivuuttanut mielenosoittajien rauhanomaisen enemmistön, joka on aikaansaanut nämä tapahtumat, ja tekee niistä suurten joukkojen tilaisuuksia. Meille onkin ilo esitellä erään tähän enemmistöön kuuluvan henkilön ajatuksia, ja kommentteja tapahtuneeseen.

Starhawkin kuvaus "mustan blokin" menettelytavasta rauhanomaisen tilanteen muuttamisessa rähinäksi paljastaa kokeneen tarkkailijan: Ensin "mustat" tunkevat pääjoukon ja poliisin väliin, sitten rähinää ja pakoon pääjoukon lävitse. Tulos on, että rauhanomaiset saavat pahiten turpiinsa. Eihän tämä voi olla harkittua?

Huoli ihmiskunnan ja maa-planeetan ekosysteemin tulevaisuudesta kuuluu itsestäänselvästi uuspakanuuteen tai Jumalatar-uskontoon. On siis luontevaa, että pakanoita tapaa ympäristöliikkeistä ja ekologisesta vastuusta tiedottavista ryhmistä. Se muinainen eheä ihmisyys, joka pakanuudessa halutaan elvyttää, oli korostetusti yhteisöllistä, yksilön ja muun ihmisyhteisön välisen jyrkän rajan kieltävää. Meidän minuuteemme sisältyy toimiva vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa, tai sitten olemme henkisesti invalideja, joilta puuttuu jotain ruumiinosaan verrattavaa.

Yksilön ja yhteisön suhteen kuvaamisessa ensimmäinen mainittava käsite on vastuu. Me saamme muilta elämämme edellytykset, ja meidän on myös annettava takaisin. Tasapaino tässä asiassa on myös henkisen hyvinvointimme ja terveytemme perusta.

Tapoja toteuttaa omaa henkilökohtaista vuorovaikutustaan ja vastuutaan ihmisyhteisölle on yhtä monia, kuin on yksilöjä. Näemme, että monet pakanalliselta filosofiselta ja moraaliselta pohjalta ajatteluaan rakentavat henkilöt ovat valinneet tavakseen toimimisen yhteiskunnallisissa liikkeissä, ja Starhawk on yksi heistä.

Tänään esittelimme hänen tiensä. Emme väitä, että se sopii kaikille, mutta emme myöskään näe syytä arvostella hänen valintaansa. Seuraavalla kerralla esittelemme jonkun aivan toisentapaisen, mutta aivan yhtä pakanallisen.

"Pakanuutta" käsittelevänä sivustona emme asetu ei-uskonnollisissa kysymyksissä millekään erityiselle kannalle, emmekä varsinkaan sitoudu kannattamaan mitään poliittista liikettä, vaan jätämme sellaiset kysymykset lukijan itsensä harkittaviksi. Ne probleemat, joita ympäristönsuojelua, "globalisaation" vastustusta ja erinäisiä muita hyviä asioita ajavat liikkeet ovat äskettäin käytännössä kohdanneet, antavat kuitenkin tilaisuuden käyttää pakanallisuuden uutta (vanhaa) ihmiskuvaa välineenä todellisuuden hahmottamiseen, ja samalla syventää ja testata käsitystämme ihmisen tajunnasta.

Esittelimme juuri psykoanalyytikon ja radikaalin ihmiskuvan uranuurtajan Wilhelm Reichin ajattelua. Hän hahmotti eräänlaisen "massapsykologian", seksuaalisesti frustratoituineiden ja minuudeltaan vääristyneiden ihmisjoukkojen reagointitavan yhteiskunnallisiin muutoksiin. Hänen oppilaansa Erich Fromm puhui samasta asiasta vapauden pelkona.

Tunnettu suomalainen kansantaiteilija ja -kyynikko, Kari Suomalainen, ehti jo 1970-luvulla pilapiirroksessaan Helsingin Sanomissa heittämään profetaalisen herjan: "Seuraava maailmansota tullaan käymään rauhan puolesta." Joku toinen viisas on jo yli sata vuotta aikaisemmin lohkaissut: "Tulemme näkemään mitä suurimman suvaitsemattomuuden nousevan puolustamaan suvaitsevaisuutta." Nämä poliittisesti tarkkanäköiset huomioitsijat olivat havainneet sen ilmiön seuraukset, jonka syitä ja luonnetta Reich, Fromm, Prescott ja muut uuden ihmiskuvan rakentajat ovat pohtineet.

Kun se rauhanomaisuuteen ja keskusteluyhteyteen vallankäyttäjien kanssa pyrkinyt kansalaisliikeissä tms. toimiva joukko, johon kirjoittajamme Starhawk kuului, kohtaa Seattlen, Göteborgin ja Genovan kaduilla ilmiön, joka muuttaa heidän yhteiskunnallisen aktionsa sekasorroksi, he ovat tavanneet vapauden pelon ilmentymän.

Kun kaasutetut ja pahoinpidellyt "Pink Blockin" nais-aktivistit seurasivat genovalaiselta kukkulalta alempana kaduilla riehuvaa poliisien ja "mustien" väkivaltaa, he olivat kasvokkain ihmislajin kollektiivisen mielenhäiriön seurauksien kanssa. Se vahingollinen henkinen perintö, josta vapautuaksemme olemme tehneet valinnan ryhtyä pakanoiksi, vääristää yksilöiden tajuntaa ja saa heidät joukkoina reagoimaan juuri tuolla tavalla ristiriitoihin ja olosuhteiden antamiin haasteisiin.

Jäykät rakenteet yhteiskunnassa ja ihmismielessä tuottavat itsensä kaltaista tapaa reagoida. Mitä tulee väkivaltaisten aktivistien kiintymykseen löytää agressiivinen ratkaisu kaikkiin ristiriitoihin, joita he kohtaavat, se on mitä selvimmin vapauden pelon eräs ilmaus.

Yhteiskunnallinen protestoija, "aktivisti" nykyisellä terminologialla, pyrkii haastamaan vallankäyttäjät puolustamaan julkisesti tekojaan ja suunnitelmiaan. Aktivisti asettaa tietonsa ja rehellisyytensä vallanpitäjän salailua ja lyhytnäköisyyttä vastaan. Monasti riittää jo sekin, että esim. julkisen hallinnon ja keinottelevan bizneksen puuhastelu mainitaan julkisesti ja yleisö saa tietää, mitä herrat ovat tekemässä. Se joka on oikeassa ja yhteisten etujen puolella, ja ottaa vastuun sanomisistaan, voittaa avoimessa pelissä.

Polttopullojen, kivien, pamppujen, kyynelkaasun ja vesitykkien dialogissa voittaa se, jolla on brutaalia voimaa. Keskustelun vieminen sille tasolle ei ole "radikaalia". Se on osoitus vastuun -ja vapauden- pelosta, ja tietyn massapsykoosin voimasta.

Väkivaltahakuinen katutappelija toteuttaa tajuntaansa ohjelmoitua koodia, jonka purkamiseen hänellä ei riitä rohkeutta, -eikä radikaalisuutta. Hän ei uskalla myöskään asettaa näkemyksiään ja dogmejaan avoimen keskustelun kritiikille alttiiksi. Pamputtamaan koulutetussa mellapoliisissa hän kohtaa rankaisevan isähahmon, jota vastaan hän voi kätevästi "kapinoida". Hän ei ehkä viihdy ikuisessa noidankehässään, mutta mikäpäs on sopivampi tapa purkaa viihtymättömyyttä kuin tappelu?

Suremme Genovassa kuollutta nuorta mielenosoittajaa, jonka kohtalo järkytti kirjoittajaammekin. Myötätuntomme kohdistuu myös siihen nuoreen italialaiseen asevelvolliseen, joka nopean paniikinomaisen tilanteen jälkeen sai huomata tappaneensa ihmisen, itselleen tuntemattoman ikätoverinsa. 1970-luvulla Kentissä USA:ssa tapahtunut tragedia toistui sellaisenaan. Silloin Vietnamin sodan vastaista mielenilmaisua hajottamaan määrätyt nuoret kansalliskaartilaiset ampuivat neljä opiskelijaa, ikätovereitaan.

Tänään kaikki amerikkalaiset tietävät, että Vietnam on heille kansallinen tragedia ja trauma, jonka muiston kanssa on opittava elämään ja hyväksymään sekä sotaan lähteneet että sotaa vastustaneet, ymmärtämämään heidän motiivinsa, ja sen ettei kukaan ole koskaan oikeassa.

"Vaikka sodat ne loppuvat aikanaan, jatkuu tappaminen ikuisesti," runoili runoilija. "Tappokone" näytti taas kyntensä ja ihmismielten ohjailumenetelmien toimivuuden, ja pakottaa kysymään, onko sen pysäyttämiseen reseptiä.