Wilhelm Reich (1897-1957) on ollut viimeaikaisen tieteen historian vaikeimmin lähestyttäviä hahmoja. Siksi hänet onkin yleisesti sivuutettu jonkinlaisena perityyppinä hullusta tiedemiehestä tai on tyydytty yksipuolisesti julistamaan hänen teoriansa lähes arvottomiksi "oikean tieteen" kannalta.

Hänen uransa on kuitenkin mitä kiinnostavin avomieliselle tarkastelijalle, sillä hän oli ensimmäinen, joka yhdisti freudilaiset ja marxilaiset näkemykset, mutta luopui osittain jälkimmäisistä, kun hänelle selvisi, ettei käytäntö vastannutkaan vallankumouksen myötä sitä, mitä hän oli odottanut. Reich uskoi lopulta vain ihmisen omaan valtaan, "itsesäätelyyn".

Reichin mukaan Ihmisen pahin vihollinen on hänen oma luonteensa, luonnepanssarinsa. Eikä tämä panssaroituminen jää ainoastaan psyyken, mielen, hengen tasolle, vaan on myös ruumiillista. Terapiassa Reich joutui lähes säännöllisesti vastatusten ihmisten ruumiillisten vastustusreaktioiden kanssa. Näitä ovat esimerkiksi jäykät niskat, yhteenpuristetut huulet, silmien elottomuus ja muut jännitykset eri puolilla ruumista.

Reich alkoi hyökätä näitä ihmisten panssaroitumia vastaan. Hän kehitti vegetoterapian, joka oli alussa eräänlainen psykoanalyyttisen puheterapian ja hänen oman luonnepanssaria ruumiillisesti käsittelevän terapiansa välimuoto. Myöhemmin Reich painotti yhä enemmän terapiansa ruumiillista tai oikeammin biologista puolta. Sittemmin tätä suuntausta ovat tavallaan jatkaneet Arthur Janov, vaikkei hän erityisemmin Reichiin tuotannossaan viittaakaan, ja erilaiset bioenergiaa käsittelevät terapiamuodot.

Reichin näkemys ruumiin ja sielun, psyyken, yhteydestä palautuu loppujen lopuksi vanhaan sanontaan "terve sielu terveessä ruumiissa". Reichin mukaan kaikki psyykkiset häiriömme ja neuroosimme ovat ruumiiseen juurtuneita. Mielen jäykkyyttä säestää aina tietty ruumiillinen jäykkyys. Ja tämä ruumiillinen jäykkyys on meidän alitajuinen suojautumiskeinomme ulkopuolista uhkaa vastaan.

Ja mikä on tuo asia, jota vastaan suojaudumme sekä psyykkisellä että ruumiillisella tasolla?

Vastaus on yksinkertainen: "Varjelemme itseämme Elämältä."

Libido oli Freudin mukaan kauttaaltaan seksuaalinen. Hän jakoi libidon ilmenemisen kolmeen osaan, nimeämällä nämä "idiksi" (se), "egoksi" (minä) ja "superegoksi" (yliminä). Freud korosti kuitenkin sitä, että hän tarkoitti seksuaalisuudella "seksuaalisuutta laajimmassa mahdollisessa mielessä". Freud ei luottanut libidoon sinänsä, pelkkänä etenevänä viettinä, vaan korosti egon ja superegon merkitystä ihmisen olemassaolon kannalta.

Freud näki, että libidoon sisältyvät ristiriitaiset pyrkimykset koituisivat tuhoisiksi ilman järjen hallintaa. Libido oli siis välttämätöntä saattaa aisoihin, jotta inhimillisen sivistyksen ja kulttuurin luominen olisi mahdollista. Viimeisessä teoksessaan "Ahdistava kulttuurimme" (1948) hän päätyy johtopäätökseen, että kulttuurin ja sivistyksen on väistämättömästi yliminän ja minän avulla tukahdutettava se (id), libidon voimallisin osa, jotta kulttuuria ja sivistystä yleensä voisi syntyä. Tätä kummallista "noidankehäpäätelmää" eivät psykoanalyyttisessa sisäpiirissä luultavasti oivaltaneet muut kuin Reich, joka kaiken lisäksi koki, että Freud tällä teoksellaan hyökkäsi ennen kaikkea häntä vastaan.

Reich siis oivalsi, että tarvitaan muutakin kuin silmänkääntötemppumainen selitys tukahduttamiselle. Alunperin ei ole voinut olla kyse jostakin ulkoisesta "kulttuurin luomisvaateesta" - mikä olisi tukahduttanut perusenergiaa ennen "tukahduttajan" itsensä syntyä tästä tukahduttamisesta, jonka se Freudin mukaan siis aiheutti?

Tällainen päättelyhän on meille jokaiselle tuttua arkipäivän tragikomiikkaa, jos vain kykenemme huomaamaan sen läsnäolon eri tilanteissa. Tyypillinen "muiden syyllistyttäminen" ja vastaavat syntipukkiteoriat ovat Freudin selitykselle sukua juuri siinä, että niissä pyritään seurauksilla selittämään itse se tekijä, joka asiaan on vaikuttanut. Emme näe siis kulttuurin ja sivistyksen aiheuttamaa "malkaa omaa katsettamme vinouttamassa", vaan yritämme tällä elämästä ja sen perusolemuksesta vieroitetulla minällämme keksiä erilaisia "järkeen käypiä" selityksiä päästäksemme selittämättömyyden pälkähästä.

"Ainoa mahdollisuus kasvulle ja kehitykselle on se, että tämänkaltainen mieli ja 'tarkoituksellisuus' sisältyy itseensä libidoon. Ja jos ja kun näin on, on energian annettava virrata ja edetä vapaasti, turhia patoja ja esteitä luomatta."

Ilmeisesti Reichin ajatuksenjuoksu voidaan kiteyttää edelliseen päätelmään. Reich itse välillä hyvin ristiriitaisena tieteilijänä saattaisi olla eri mieltä, samaten moni Reichiin perehtynyt. Reich yritti eräässä vaiheessa etsiä peritukahduttamisen alkua matriarkaalisen yhteisömuodon muuttumisesta patriarkaaliseen kuten Engelskin. (Siinä hän oli oikeilla jäljillä. lat.huom.)

Reichin "perinnöstä" on pikkuhiljaa nousemassa lopulta ehkä mahtavakin kiista. "Kuka on oikea reichilainen?" Ne, jotka väittävät olevansa, eivät yleensä ole, sillä Reich olisi "oppinsa" suhteen varmasti kannattanut avaramielisyyttä, ei rajoittumista dogmaattisiin kiistoihin.

Bioenergian tutkijat ovat yleisesti kokeneet olevansa aitoja reichilaisia, jos ovat bioenergian tuntemuksensa Reichin kautta hankkineet. Sillä Reich jätti perinnökseen omasta mielestään ainoastaan sen, että hän oli "elämänenergian keksijä". Hän siis lunasti Freudin nuoruudenhaaveen, vaikka Freud itse tästä oletuksestaan näennäisesti luopuikin.

Reich nimitti löytämänsä energian orgasmin kunniaksi "orgonienergiaksi". Orgonienergian käsite on omalla tavallaan hyvin parapsykologinen. Virolaisen tutkijan Heimo Tiikin näkemykset ovat hyvin yhteneviä Reichin jo aikoinaan esittämien kanssa. Valtion akateeminen psykologia ei näihin asioihin ole juuri kajonnut, sivuuttaahan se itsensä Freudin vain maininnalla.

Freud itse oli oudon ristiriitainen suhteessaan parapsykologiaan. Ehkä parhaiten hänen varovaista asennettaan kuvaa norjalaisen psykoanalyytikon H. Schjelderupin kirjassaan "Salattu ihminen" Freudilta siteeraama lausahdus "salatieteistä": "Näistä arveluista todennäköisin on kai se, että salatieteissä on toistaiseksi tuntemattomien tosiasioiden siemen, jonka ympärille petos ja mielikuvitus ovat kutoneet vaikeasti läpäistävän vaipan." Jung, joka ei hyväksynyt Freudin seksuaalisen tekijän ylikorostusta, on tutkinut libidoa tunkeutumalla tämän "vaikeasti läpäistävän vaipan" taakse. Voitaisiin sanoa, että jos Freud raotti "Isiksen huntua", niin Jung repäisi koko esiripun.

Reichkaan ei tutkinut libidon sisältöjä, ainoastaan sen mekaanista toimintaa ihmisolemuksen psykosomaattiselta kannalta. Reichin lähtökohtana on täydellinen luotto libidoon. Hänen mielestään oli ilmeisesti turha paneutua sen tuottamiin kuviin, koska ne olivat tukahduksen tuotteita ja niin muodoin ei-terveitä. Se mitä Freud nimitti thanatokseksi, kuolemanvietiksi, ei kiinnostanut Reichia. Koko kuolema-käsite oli hänen mukaansa vain panssaroitumisesta johtuvaa elävän elämän väärintulkintaa. Reich syytti Freudia uskalluksen puutteesta edetä seksuaaliteoriansa lopullisiin johtopäätöksiin. Tämän aiheutti Reichin mukaan Freudin arvostuksen kasvaminen, mikä esti menemästä pitemmälle aralla alueella. Freud kielsi siis viimeiset vallankumoukselliset tulokset, jotka olisivat seuranneet libidon seksuaalisuuden lopullisesta siunaamisesta.

Erottaakseen oman libidonsa Freudin keskeneräiseksi jääneestä luomuksesta Reich alkoi käyttää nimitystä genitaalinen, "sukupuolielimellinen". Ja tämä lisäsi väärintulkintoja, jotka olivat liittyneet jo Freudin seksuaalisuuteen. "Seksuaalisuus laajimmassa mahdollisessa mielessä" ei näyttänyt kiinnostavan 1900-luvun alun ihmistä, ainoastaan seksuaalinen vapautuminen suppeimmassa mahdollisessa mielessä eli alapään tasolla. Kun Reich alkoi vielä käyttää termiä "genitaalinen luonne" kuvatessaan tervettä ihmistä, oli kaikki valmista käsitykselle, että ihmisen vapautuminen oli täysin samaa kuin hänen sukupuolinen vapautumisensa. Ja Reich todella puhui libidon "tiivistymisestä" sukupuolielimiin.

Mutta tässä yhteydessä unohdettiin muuan sukupuolielimellisyyden tärkeä tekijä. Reich tarkoitti tällä tiivistymisellä, kiteytymisellä, juuri orgasmia edeltävää tilannetta. Libidaalinen energia oli normaalitilassa levittäytynyt kauttaaltaan koko ihmisolemukseen. Ja tämä taas oli suoraan Freudia.

Se, mikä erotti Reichin piilotajuisuuden käsitteen Freudista, oli ennen kaikkea hänen uskonsa perienergian rakkaudellisuuteen. Ja luonteenpanssaroitumisen kautta hän pystyi selvittämään sen Freudin näkemyksen, että alitajunnassa asuvat kaikki "vaaralliset voimat ja vallat" valmiina nielemään ihmisen, jos hänen minäkontrollinsa hetkeksikin antaa myöten.

Sigmund Freud:	Piilotajunnan päästäminen kontrollista vaarallista.
Wilhelm Reich:	Tukahduttaminen vaarallista, tekee ihmisestä luutuneen muumion.

Pintakerros eli panssari muodostui pakkoneuroottisesta, vallanhaluisesta auktoriteeteille alistuvaisesta naamiosta, johon sisältyi esim. tekopyhää kohteliaisuutta, valheellista sosiaalista henkeä. Tämän kerroksen alla piilee tiedostamaton sekundaarinen, toissijainen kerros, joka on syntynyt tukahduttamisen tuloksena. Tätä kerrosta leimaa voimakas neuroottinen jännitys, joka vaatii purkautumista. Tällä tasolla ovat ihmisen perverssit taipumukset, masokistis-sadistiset halut ja himot, mustasukkaisuus ja valtaisa kastraatioahdistus.

Perversiot ymmärtää ehkä parhaiten juuri tämän tason kautta, kun kääntää sanan itsensä. Perversio tarkoittaa 'kääntynyttä' eli 'vastakkaiseksi muuttunutta'.

Kun luonnollinen kasvu on estetty eli ihmiseltä on kielletty oma herkkyys ja ainutkertaisuus yhteiskunnan pehmein inkvisitiomenetelmin, on ihmiselle jäänyt selittämätön kostonsävyinen tuska koko vallitsevaa elämänjärjestystä kohtaan. Tässä kerroksessa asustaa "paha", maailman oma luomus, ihmisen kieltämisen tuloksena syntynyt.

Piilotajunnan pohjimmaisena kerroksena on sitten kielletty ja kutistettu, vahvojen ja elinvoimaisten genitaalisten yllykkeiden virta, mahdollisuus rakkauteen. Tämä on se pelätty "libido", kaiken olemisen kannattaja, jonka tukahduttamisesta kaikessa "maailmallisuudessa" on kyse.

Pertti "Veltto" Virtanen

Lyhennetty artikkelista "Panssaroitunut ihminen", Erkki Kiviniemen toimittamasta teoksesta "Ehyeksi ihmiseksi", WSOY 1983