Obin-ugrilaisten
ruhtinaskunnat

Sukulaisemme hantit ja mansit ehtivät muodostaa omia ruhtinaskuntia ennenkuin menettivät itsenäisyytensä Venäjän liittäessä nämä alueet itseensä. Hallitsija-vallan olemassaolo obin-ugrilaisten keskuudessa 1500- 1700 luvuilla auttaa hahmottamaan myös suomalaisten valtiollisten oloja ennen 1200 jKr. -lukua. Hantien ja mansien ruhtinaskunnat Kondan haltijat K.F.Karjalaisen mukaan Piispa Pitirimin tuho Viereisessä kuvassa obin-ugrilainen pyhä lehto.

Hantien ja mansien ruhtinaskunnat Hantien ja mansien ruhtinaskunnat 1500 ja 1600 luvuilla eivät olleet "valtioita" nykyisessä merkityksessä. Ne olivat varhaisfeodaalisia, modernia valtiota edeltäviä hallintorakenteita, joissa kaikkein vaikutusvaltaisempien sukujen johtajat olivat ottaneet valtaansa myös vähemmän vahvojen sukujen alueet, ja verottivat asukkaita hallintopiirissään. Tilanne oli siis hyvin samankaltainen, kuin keskiajan Euroopan herttua- ja kreivikunnissa, tai samurai-ajan Japanissa. Hallitsijan valta perustui toisaalta sukuyhteisöjen tapaoikeuteen, toisaalta sukulaisten ja liittolaisten joukosta rekrytoidun vakinaisen aseistetun väen voimaan. Hallitsija varusti ja elätti nämä sotajoukot omalla kustannuksellaan ja keräämillään veroilla. Tilanne oli siis lähempänä keskiaikaista eurooppalaista feodalismia, kuin esim. pohjoismaista viikinkiaikaista hird-sotajoukkoa, jollaiset olivat ylimysten henkilökohtaisia seurueita, -sellaisena myöskin esivaltiollisia ilmiöitä. Mansit kutsuivat hallitsijoitaan tataarilaisperäisillä nimityksillä hoon ja ootõr, mutta venäläiset tunsivat nämä ugrilais-ruhtinaat vain ruhtinaina. Jotkut ruhtinassuvut saavuttivat Venäjän vallan aikana aatelis-arvon, kuten Obdorskin ruhtinaskunnan hallitsijoista polveutuvat Taishinit ja Kondan ruhtinaiden jälkeläiset Satõgin-Kondinskit. Hantien ja mansien joutuminen ensin eteläisen tataarien kaanikunnan ja sitten Moskovan aiheuttamien paineiden kohteeksi, on nopeuttanut yhteiskunnallista muutosta "vapaiden miesten heimoyhteisöistä" kohti vakiintuneiden ruhtinaiden johtamia hallintoja. Itämerensuomalaisilta, ja mm. Roomasta (Cincinnatus), tunnemme tavan valita sotien ym. uhkien ajaksi johtajia, joiden valtuudet päättyivät tilanteiden rauhoittuessa. Kun ulkoinen uhka muodostui pysyväksi, sotilaallisiksi johtajiksi nousseiden asema vakiintui, ja heidän sukunsa nousivat muita vaikutusvaltaisemmiksi. Juuri näin näyttää käyneen obinugrilaisillakin. Moskova teki joissain tapauksissa sopimuksia ugrilais-ruhtinaiden kanssa, mutta useimmin teki heistä tsaarin vasalleja, jotka hallitsivat siitä lähtien keisarillisen käskykirjeen valtuuksilla, ja huolehtivat mm. Moskovalle menevien verojen keräämisestä. Moskovan vasalleinakin nämä ruhtinaat olivat suhteellisen itsenäisiä, ja ruhtinaskunnissa säilyi vanha tapa hallita. Kodan ruhtinaskunnan riippumattomuus säilyi v.1644 asti. Pelõmin ruhtinaskunta sijaitsi Konda-joella, Tavdan varrella Sosvan suulta aina Tabarõniin. Vuodelta 1599 on tieto, että tällä alueella oli 555 verovelvollista (Bahrushin 1955,2: 144). Pelõmin ruhtinaiden linnoitus oli myös tärkeä uskonnollinen keskus. Linnoituksen lähellä kasvoi pyhä lehtikuusi, jonka oksille ripustettiin vielä 1700-luvulla uhrattujen hevosten nahkoja. Oli myös uhriaitta, jossa oli viisi ihmisenmuotoista puukuvaa. Tämän rakennuksen ympärillä oli vielä useita myöskin ihmisenmuotoisten puupylväiden päässä olevia pienehköjä aittoja, joissa säilytettiin uhrimenoissa tarvittavia esineitä. Uhrattujen eläinten luita varten oli oma rakennuksensa (Novitski: 81.). Pelõmin ruhtinaskunnan suurin alue oli Konda, jossa vuoden 1628/9 veroluettelon mukaan oli 257 veroa maksavaa mansia. Veroluetteloon oli ilmeisesti merkitty perheiden päämiehet, eli yksi veronmaksaja per talous. Asukasmäärä voidaan siis arvioida kertomalla veronmaksajat todennäköisimmällä talouteen kuuluvien asukkaiden, perheenjäsenet ja palveluskunta tms., lukumäärällä. Vuonna 1594 venäläiset vangitsivat Kondan ruhtinaan Again, jonka omaisuudesta on säilynyt tietoja. Venäläiset ryöstivät ruhtinaan palatsista seuraavat esineet: Kaksi hopeista kruunua, hopealusikoita, hopeapikarin, hopeisen spiraalinmuotoisen rannekorun, "arvokkaan esiripun", 426 soopelinnahkaa, 13 ketun, 61 majavan ja 1000 oravannahkaa (Bahrushin 1955,2: 146). Hopeaesineet lienevät olleet paikallista tekoa.   Hyvän kuvan jugralaisten eli obin-ugrien rikkauksista antavat K.F.Karjalaisen löytämät venäläisten kuvaukset pyhistä paikoista ryöstetyistä aarteista: "Erityisen ryhmän esineuhrien joukossa muodostavat jokapäiväisiin käyttötarpeisiin kuulumattomat metalliesineet, koristeet yms.. Ne ovat haltijan ylellisyysesineitä, sen aarteita. Jo useinkin on mainittu, että mahtavien alueellisten haltijoiden omana on voinut olla aivan ihmeteltävän suuria määriä kupari- ja varsinkin hopearahoja, ja hyvinkin vanhoja hopeaesineitä, niin paljon, että ne ahtaina aikoina ovat voineet olla jugralaisille tärkeinä lainauspaikkoina. Erman sanoo Obdorskin venäläisten kertoneen, että kulta- ja hopeaesineiden arvo voi joskus nousta 10 000:een ruplaan. Eräs venäläinen lähde mainitsee muutaman kuvan vieressä olleen kattilan täynnä hopea- ja vaskirahoja, ja Gondattille vakuutettiin eräissä pyhissä paikoissa olleen kymmeniä puutia vanhaa hopeata. Huvittavin, mutta kovin väritetty, ehkä liioiteltukin, on Nosilovin kuvaus näkemästään vogulilaisesta aitasta ja siinä olevan kuvan rikkauksista: "Kuvan kaulassa oli kokonainen tukku kalliita, vanhoja ja uusia, silkkihuiveja, joiden nurkissa oli niin paljon vanhoja Katariinan aikuisia ja uusia hopearahoja, että niillä olisi voinut täyttää hyväisen maljan. "Mutta kun riisuimme turkin, näimme oikean hopea-aarteen. Hopeaa aivan varisi pukuna olevan vanhan vaatteen, kultakirjavaatteen (brogadia?) ja silkin kaikista rei´istä. Alamme sitä purkaa, ... hopea, ajan jo mustuttama, valuu ympärillemme aitan lattialle. Hyvä Jumala, miten paljon siinä on hyvyyttä, minkä summan vogulien vaivalla hankkimia rahoja säilyttää tämä kuva! Siinä on vanhoja ruplia, siinä kultaa, siinä puoliruplia, zloteja, neljännesruplia, rahoja valtakuntamme kaikilta aikakausilta. ... Ei voinut koskea mahineeseen vaatteeseen, ettei sen läpi olisi valahtanut rahaa, mutta vielä suuremmaksi kävi ihmettelyni, kun hopean mukana putosi lattialle mustia hopeisia kuppeja, vanhanaikaista reikätyötä (filigraania?) täynnä rahoja. Otin yhden ja rupesin tarkastelemaan. Se oli hienoa ei-venäläistä tekoa. Pohjaan oli kuvattu lohikäärmeitä, joitakin kummallisia lintuja ja metsäneläviä. Siinä oli jotain, mikä muistutti Egyptiä ja Persiaa." Suomen valtionarkeologi J.R.Aspelin, joka tutki satakunta vuotta sitten samoja seutuja, kiinnitti myös huomiota persialaisiin hopeavateihin, joista joku harva oli päätynyt venäläisiin museoihin. Suurin osa sukukansojemme jäämistöstä hävitettiin edellä kuvatulla tavalla, eikä ole tutkijoiden käytettävissä em. välillisen raportin kaltaisia tiedonsirpaleita tarkemmissa muodoissa. Mikäli samanlainen välinpitämättömyys ja tuhoamisvimma, millainen kohdistui jugralaiseen ja permiläiseen kulttuuriin, olisi osunut Skandinavian arkeologiseen aineistoon, pitäisimme ehkä "viikinkejä" kurjina kerjäläisinä, joilla ehkä oli ollut jopa metalliesineitä. Käsitys "tsuudien" hautojen aarteista eli venäläisessä mielessä sitkeästi vielä 1900-luvun jälkipuoliskolla, minkä kotiseuduillaan käyneet karjalaiset ovat voineet todeta. Kannaksen ja Laatokan-Karjalan kaikki kirkkomaat oli vuoden 1944 jälkeen myllätty moneen kertaan, mikä selittyy tällä venäläisen sielun äkkirikastumis-toiveella ja vahvalla uskolla tsuudien aarteisiin. Eräskin vanha kannakselainen totesi vanhalla kotiseudullaan käytyään: "Hautausmailla tämä muuten laiska väki on ahkeroinut." Suomalainen tutkija-kirjailija Eero Autio välittää meille nykyisten venäläisten tutkijoiden käsityksen obin-ugrilaisten "kulta-ajasta": "Länsi-Siperian muinaisuutta tutkinut M.F.Kosarev on analysoinut obinugrien taruja, arkeologista aineistoa ja historialliselta ajalta olevia mainintoja. Niiden perusteella hän toteaa, että obinugrien linnakylät ovat olleet suhteellisen väkirikkaita. Ruhtinaat ja tarujen sankarit asuivat varustuksissaan palvelusväen kanssa melkein kuin eurooppalainen aatelisto keskiajalla. Varustuksen lähellä olevan asutuksen väki kävi kalassa ja metsällä sekä osallistui yhteisiin kokouksiin, puolustukseen ja sotaretkille. He ja kauempana asuvat perheet maksoivat veronsa ruhtinaalleen. Venäläisten tullessa obinugrien yhteiskunta ja talous olivat kehittyneitä ja poliittinen järjestelmä ylti lähes valtion asteelle, päättelee Kosarev (1984; 146, 155)" Eero Autio: "Kotkat, hirvet, karhut, -permiläistä pronssitaidetta" Atena, Jyväskylä, 2000 s.117 . Pelõmin ruhtinaskuntaan kuului myös Tabarõn piirikunta, jossa 1628/9 asui 102 veronmaksajaa. Tabarõ oli maanviljelysseutua jo ennen venäläisten tuloa, sillä Stroganovien palveluksessa olleen rosvopäällikkö Jermakin tiedetään keränneen sieltä verot viljana (Bahrushin 1955,2: 147). Kun Stroganovien epärehellinen kauppiassuku sai tsaarilta yksinoikeuden permiläisten ja jugralaisten luonnonvaroihin, näiden seutujen uskoteltiin olleen asumattomia. Sama tilanne toistui Pietari Suuren myöntäessä eräälle ulkomaiselle aateliselle yksinoikeuden perustaa rautateollisuus Äänisen rannalle Petroskoihin. Karjalaiset olivat jo Novgorodin aikana maksaneet veronsa tankorautana ja suolana, eli "uuden" teollisuuden "perustaminen" merkitsi paikallisesta aktiviteetista nouseen elinkeinon hävittämistä. Oppikirjat kuitenkin esittävät ko. ajankohdan rautateollisuuden alkuna, kuten myös vaikenevat Jugran korkeasta kulttuurista, joka romahti venäläisten invaasiosta seuranneeseen sekasortoon ja laittomuuden aikaan. Usein esitetään obin-ugrien kulttuurin tuhon syynä kilpailu "korkeamman" venäläisen sivistyksen kanssa, mutta tämän kuvan ylläpitämiseksi jugralainen kulttuuri on täytynyt vaieta olemattomiin. Eero Autio kertoo: "Stroganovit saivat yksinoikeuden Siperian turkiskauppaan, ja historiassa alkoi ns. sekasorron kausi. Väestö pakeni syrjäisille ja vaikeapääsyisille seuduille, ja sen elinoloissa sekä kulttuurissa tapahtui täydellinen romahdus. Seurasi rappio, mutta se ei siis johtunut uuden kulttuurikosketuksen aiheuttamasta elämäntarpeiden kasvusta ja velkaantumisesta, kuten U.T.Sirelius (1928, 368) sen selittää." Autio, s.114 .

Puulinnoituksen rakennustapa 1600-luvun Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa

Hantien Kodan ruhtinaskunnassa oli Venäjään liittämisen ajankohtana v. 1644 Vahin piirikuntaa mukaanlukematta 441 veronmaksajaa ( Bahrushin 1955,2: 117). Asujaimisto koostui neljästä ryhmästä: Ruhtinaan sukukunta, palvelusvelvolliset hantit, verovelvolliset hantit, ja orjat. Palvelusvelvollisia olivat kaikki muinaisten piirikuntien asukkaat, ja valtakuntaan myöhemmin liittetyjen seutujen asujaimisto oli pelkästään verovelvollisia. Palvelusvelvollisten oli ruhtinaan kutsuessa osallistuttava sotapalvelukseen. Vuonna 1631 sotapalvelusvelvollisia oli Kodassa 138, joista 16 oli ruhtinaan pysyvässä vartiostossa, joka oleskeli siis linnoituksessa myös rauhan aikana. Ruhtinas kustansi aseistuksen ja myös maksoi palvelukseen kutsutuille rahaa ja täyden ylöspidon. Kodan linnoitukseen rakennetussa Troitsan kirkossa säilytettiin tähän tarkoitukseen 40:tä rautahaarniskaa ja muita aseita. Ne tämän kategorian hantit, jotka eivät suorittaneet po. asepalvelusta maksoivat sen sijaan veroa turkiksina. Varsinaiset verovelvolliset maksoivat ruhtinaalle vuosittaista maksua luonnontuotteina. Vuonna 1631 Kodassa oli 80 orjaa (Bahrushin 1955,2: 95, 117, 119, 120.). 1600-luvulla Pelõmin ruhtinassuvun venäläistyneet jälkeläiset ruhtinaat Vassili ja Fjodor Pelõmis olivat tsaarin palveluksessa, mutta hantit pitivät heitä entiseen tapaan hallitsijoina. Vuodelta 1624 on tsaarin kirje: "Hänellä, ruhtinas Vassililla ja ruhtinas Fjodorilla on Suuressa Kondassa lihalliset veljet, meille veronalaiset murzaat, mutta meidän yksinkertaisia voguleitamme johtavat Suuressa Kondassa he, murzaat, ruhtinas Vassilin veljet." (Bahrushin 1955,2: 148.) Koko 1600-luvun ajan Venäjän kiinnostus Kondaan rajoittui em. luontaisveroon, jota nämä paikalliset murzaat kokosivat kylittäin ja joskus epämääräisellä tavalla. Vielä v. 1654 valitti Kondan voivodi tsaarille: "Hallitsija, sinun Kondan valtakunnassasi sinun alamaistesi joukossa tapahtuu heidän välillään suuri varkaus ja tappaminen, käyvät toistensa luona ryöstämässä ja ryövätään ja piestään ja ammutaan jousella ja viilletään veitsillä ja tapellaan välillä jopa kuolemaan saakka. Ja nämä samat murhaajat, hallitsija, sinulle veronalaiset ihmiset, eivät antaudu kruunun palvelijoille, vaan ampuvat näitäkin jousilla." (sama 150) Epäjärjestyksestä huolimatta sai Kondan ruhtinas Kõntsha v.1680 tsaarin valtakirjan, jolla hänen ruhtinaallinen asemansa vahvistettiin. Kondan ruhtinaiden suhteellinen riippumattomuus näyttää jatkuneen 1700-luvulla. Ruhtinas Satõga yritti v. 1715 estää Kondan mansien kristinuskoon käännyttämisen 600:n miehen aseistettu sotajoukko mukanaan (Novitski: 98). Satõgan poika Ossip Grigorjev, hallitsi Kondaa v. 1732-1747, ja sen jälkeen hänen poikansa Vlass Ossipov, joka oli opiskellut Tobolskin piipallisessa koulussa. Satõgan lapsenlapsenlapsi Turinskin maakunnallisen koulun opettaja, Aleksander Satõgin, vaati itselleen ruhtinaan arvonimeä vielä v. 1842 (sama 151). Käännetty osin virosta, joten nimien translitterointi saattaa olla totutusta poikkeava. Kirjallisuutta: K.F.Karjalainen: Jugralaisten uskonto, 1918, Eero Autio: Kotka, hirvet, linnut, -permiläistä pronssitaidetta, Atena, Jyväskylä 2000 M.F.Kosarev: Zapadnaja Sibir v drevnosti, Moskova 1984 U.T.Sirelius: Ostajakit, Suomen suku II, Helsinki 1928

Kondan haltijat Erittäin huomattavalla tavalla kuvaa Novitskij niitä haltijoita, joita lähetyssaarnaajat tapasivat Kondalla v. 1715. Niitä siellä oli "lukemattomia". Huomattavin oli eräs, josta ei tiedetty, "oliko se ostjakkien Kondalle tuoma, vaiko vanha vogulilainen". Sitä kunnioittamaan ja sille uhreja kantamaan saavuttiin kaukaisemmistakin seuduista. Hänellä oli erityinen "temppeli", asunto jonne uskalsi mennä vain noita. Asunnon ulkopuolella oli kaksi vartijaa, puettuja punaisiin vaatteisiin koriatetut keihäät käsissä. Vartioiden varustukset hankittiin yhteisin kuluin, talletettiin yleisessä säilytyspaikassa, ja käytettiin vain asunnon edessä vahdissa seisottaessa. "Luulevat nimittäin, ettei sovi vartioida kuluneissa ja likaisissa vaatteissa, kun tämä häijy ilkimys muka rakastaa puhtautta." Vielä enemmän Novitskij tietää siitä haltijasta, jonka pappina oli Nahratsh Jevplajev ja josta jo edellä on useita kertoja mainittu. Tätä kunnioitti koko sinne kerääntynyt rahvas, "sillä sitä mainittiin vanhimpana haltijankuvista, ja siitä se oli saanut suuren kuuluisuuden, että Jermakin päivinä, kun Siperia alistettiin Venäjän valtaan, siitä Jermakin käskystä maksoivat veroa sukupolvet isästä poikaan." Haltija oli niin kunnioitettu, että sekä Obilta että sivujoilta saapui epäjumalanpalvelijoita tuoden lahjoja se isännälle, ja pyytäen että saisivat viedä kuvan omiin kyliinsä siellä sille uhratakseen. Kun lähetyssaarnaajat aikoivat kuvan hävittää, pyysivät vogulit: "Emme koskaan luovu haltijasta, jota niin kauan isämme ja esi-isämme ovat kunnioittaneet. Mutta jos teillä on suuren hallitsijamme korkea tsaarillinen käsky hävittää haltijamme ja pyhät paikat, pyydämme teitä, pankaa hänet verolle niin kuin Jermakin päivinä, jolloin otettiin kolme ruplaa vuodessa. Nyt lisäämme veron neljäksi ruplaksi." Kun tähän ehdotukseen ei suostuttu ja vogulien oli pakko alistua, alkoivat he pyydellä piispaa: "Emme kieltäydy opistasi, mutta yhtä pyydämme teiltä: Älkää hylkikö meidän niin kaukaisista ajoista asti isien ja esi-isien kunniottamaa haltijaamme, mutta kun suvaitsette kastaa meidät, älkää halveksiko haltijallemme osoittaa samaa kunniaa. Ristikää hänetkin puhtoisella ristillä, kultaisella. Omin varoin koetamme rakentaa kirkon, ja panemme pyhimysten joukkoon omankin haltijamme." (Tilanne oli siis samanlainen, kuin kaikkialla Euroopassa kristinuskon levitessä. Silloin kuin missionääreillä ei ollut valtiollista väkivaltakoneistoa takanaan, he entisinä aikoina suostuivat samanlaisiin pyyntöihin joita vogulit tässä esittivät, mihin joustavuuteen kannustivat myös mm. katolisen kirkon lähetystyön ohjeet. Lukemattomien pakanallisten jumaluuksien adoptoituminen kristillisiksi pyhimyksiksi -juhlapäivien kristillistämisestä puhumattakaan- tapahtui juuri vogulien ehdottamalla tavalla. Jos kirkot olisivat kaikkialla osoittaneet po. tapauksen venäläisten pappien tapaista typeryyttä, meillä ei olisi joulua joulukuussa, eikä pääsiäisen nimityksenä englannissa olisi vanhan saksilaisen jumalattaren, Eastren nimi. Novitskijn raportti toistaa aikalaiskuvauksen kansanuskon ja lähetyssaarnaajien uskon kohtaamisesta, vaikka tulos ei tälläkertaa ollutkaan kompromissi. lat.huom.) Mitkään vogulien rukoukset eivät kuitenkaan auttaneet, suurella surulla ja kyynelillä kuva annettiin "armottomien rusakkien" (=venäläisten) käsiin, jotka sen polttivat. Novitskij kuitenkin tietää, ettei poltettu kuva ollutkaan oikea, vaan että tämä oli yön aikana viety turvalliseen paikkaan, korpien poveen. Nähtävästi tämä mainio haltija on, huolimatta kristinopin levittämisestä, vieläkin samoilla seuduilla, Nahratshin kylässä, kunnioitettuna ja palvottuna. Ei kuitenkaan yksin, vaan yhdessä veljensä kanssa. Onpa hänellä erään tiedon mukaan äitinsäkin läheisyydessään. Nimensä on ostajakeilla Suuri-ruhtinas, voguleilla Suurilakkinen-ukko, veljen nimi on Pieni-ruhtinas. Heidän palvontansa ei suinkaan rajoitu vain Kondalle, vaan tavataan heidän kunnioittajiaan aina Obilla asti. Kerran vuodessa, tavallisesti keskitalvella, kulkevat heidän tonx-urtinsa, joiden toimi periytyy määrätyssä suvussa isältä pojalle, keräilemässä uhrianteja, eikä heidän tarvitsekaan tyhjin käsin palata. Yhden ainoan keräysmatkan tuloksena voi olla kymmenkuntakin hevosta, muusta saaliista puhumattakaan. K.F.Karjalainen, "Jugralaisten uskonto", 1918, sivut 262-264.

Piispa Pitirimin tuho Jugralaisten tunnetuimpia vastaiskuja kristillis-venäläisen invaasion ja imperialismin torjumiseksi on ruhtinas Asykan sotaretki v. 1455. Vytsegdalle Uralin länsipuolelle. Ei ole täysin selvää, oliko Asyka mansien vai hantien ruhtinas, sillä tämän erinomaisen teon jälkeen häntä kunnioitettiin molempien kansojen keskuudessa. K.F.Karjalainen yhdistää hänen nimensä tunnettuun ja suuresti kunnioitettuun haltijaan, "Obin ukkoon", As-ike, As-Xõn, jonka nimi voidaan tulkita myös "Obin hallitsijaksi". "Surgutin ostjakeilla hän on As-iki -nimisenä, vedessä asuvana, ja pidetään taivaanjumalan viidentenä poikana." (Karjalainen, s.,260) Meille suomalaisillehan muinaissankarin ja jumaluuden lomittuminen tarustossa ei olisi uutta (Väinämöinen), joten Karjalaisen tulkinta voi olla oikea. Vuonna 1455 tilanne oli siis se, että Permin piispa Pitirim oli osoittanut intoa mansien käännyttämiseksi, ja ehkä jo ryhtynyt joihinkin toimiin. Kun tiedämme jugralaisten kiintymyksen pyhiin paikkoihinsa, parin tökerön munkin toiminta on saattanut aiheuttaa sellaisen mielialan, että Asykan vastaisku-suunnitelma on saanut innokkaan kannatuksen. Armeija, johon on voinut kuulua sekä hantien että mansien sotapalvelusvelvolliset, iski siis pitkälle länteen, paikkaan jossa Vym, manseille "Pyhä Joki", laskee Vytsegdaan. Täällä tavoitettiin vihamielinen piispa, ja tänne hänen matkansa päättyi. Jugralaisten vastaiskua voidaan verrata itämerensuomalaisten, karjalaisten, virolaisten tai kuurilaisten, suorittamaan piispankaupunki Sigtunan hävitykseen Ruotsissa v. 1187, jolloin myös paikallinen vieraan uskonnon levittäjien johtomies sai surmansa. Sigtunan karjalaisten (tai virolaisten?) polttaman arkkipiispallisen kirkon rauniot ovat yhä nähtävissä, eikä kirkkoa ole koskaan korjattu "suomalais-pakanoiden" vierailun jäljiltä. Asykan erinomainen teko ei siis ole ainutlaatuinen, mutta valitettavan huonosti tunnettu kouluopetuksessa.

EDELLISELLE SIVULLE

TAKAISIN ETUSIVULLE

SEURAAVALLE SIVULLE