Kronikoiden ja maantieteellisten kuvausten kautta tiedämme Permin maassa, nykyisten komien, komipermjakkien ja udmurtien esivanhempien asuinseuduilla, olleesta "Kultaisesta Naisesta", jumalatar-kuvasta, jota käytiin kunnioittamassa ja jolle uhrattiin laajalla alueella Pohjoisen Uralin ympäristössä. Neidon tai eukon kuvapatsaalla oli seuranaan "poika" tai sekä "ottopoika" että oma lapsi. Otsikkokuvan Jumalatar on luultavimmin kahden naishahmon seurassa, mutta jumalatar ja kaksi miestä -asetelmia on löydetty permiläisten kulttuurien arkeologisista jäämistöistä.

Melko yleisesti tiedetään että Perma oli skandinaavisissa saagoissa Bjarmia, mutta norjalaiset idänmatkaajat jatkoivat vanhaa nimiperinnettä: "Roomalaiset runoilivat Hyperborean kultaisista vuorista (aurei montes), joita Hyperboran aarnikotkat (gryphes Hyperborei) vartioivat. Samaisen kultavuoren nimenä tavataan kreikkalaisessa kirjallisuudessa joskus Bérmion óros, "Bermionin vuori". (Martti Haavio: Bjarmien vallan kukoistus ja tuho)

Griippejä, aarnikotkia, vilisee permalaisessa pronssitaiteessa, ja niitä näyttää päätyneen Kreikkaankin. Kreikkalaisille pohjoiset kansat olivat kadehdittuja oikeamielisiä, rauhanomaisia ja kulta-aarteiden keskellä eläviä ja aikaansa runoja lausuen viettäviä puolijumalia. Näin ainakin Kreikassa tiedettiin hyperborealaisista.

"Hyperborea oli, kirjoitti Hippokrates (470-364 eKr.), Rhípai-vuorten takana (hypèr tà Rhípai óre). Rhípai-vuoret olivat pohjoisessa Otavan tai Pohjantähden alla. Ne olivat maan suojavarustus pohjoista kohti, kuten käy ilmi nimen etymologiasta. Rhíps on 'punottu paju- tai kaislaseinä, paaluvarustus'. Boréas, pohjatuuli, saapui Rhípai-vuorilta, mutta vuorten takana oli tyyntä ja leppeää. Hyperborealaiset (hyperbóreoi), vuorten takainen Pohjolan kansa, olivat arvossapidettyjä ja rauhallisia, sanoi historian isä Herodotos Halikarnassolainen (n.484-425 eKr.). Hyperborealaiset, niin kuvittelivat jotkut toiset kirjailijat, olivat iloisia ja oikeamielisiä ja saavuttivat pitkän iän. He asuivat metsissä ja lehdoissa. Muusat eivät olleet heille tuntemattomia. Kun neidot tanssivat, kaikuivat huilut ja lyyrat. Hyperborealaiset istuivat juhlallisissa pidoissa laakeriseppeleet kutreillaan, kertovat taas jotkut kirjailijat. Ja toiset lisäävät: Kaikki hyperborealaiset tunsivat lentotaidon."

Näin siteeraa antiikin kirjailijoita Martti Haavio. Jostain arvaamattomasta syystä nämä Kreikan klassikkojen lausunnot ovat Suomessa vähemmän tunnettuja, kuin Tacituksen heitto kurjista fenneistä, jonka saattaa löytää jopa Ulkoministeriön nettisivuilta. Haavio jatkaa: "Herodotos selittää, että Hyperborea ulottui mereen asti (katekontes epì thálassan). Se oli siis alue, joka oli Rhípai-vuorten ja pohjoisessa maata kiertävän Okeanoksen välissä. ... Hekataios Abderalainen (n. 200 eKr.)väitti romaanissaan Peri Hyperbóreon Apollonin äidin Leton syntyneen Alýbas-virran varrella Hyperboreassa, ja toistuvasti kuvaillaan Apollonin vuosittaista vetäytymistä hyperborealaisten luo. Siellä, Hyperboreassa, oli ihana Apollonin pyhä lehto (témenos) ja merkillinen pyörötemppeli rikkaine uhriaarteineen." (M.Haavio, "Bjarmien vallan kukoistus ja tuho", s.176-177)

Kreikkalaisten jälkeen skandinaavit jatkoivat ihmeiden ja aarteiden sijoittamista pohjan perille, jättiläisten ja suomalaisten maille. Saagojen kuvaukset ihmeiden paikasta Bjarmiasta ovat siinä määrin yhteneviä antiikin Hyperborea-kirjallisuuden kanssa, että voidaan päätellä tarkoitetun samaa seutua, jonka sijainti on nyt tunnettu: Skandinavian itäpuolella, Vienanmereen laskevien jokien varrella.

Kronikkojen ja saagojen mukaan Perma-Bjarmian ihmemaahan mentiin meriteitse pohjoisen kautta, Kuollan niemimaa kiertäen ja Vína-joelle saapuen. Sanue Väinä, Viena, Vína, Dvina, Düna... on meille suomalaisille hyvin mielenkiintoinen, mutta siitä toiste. Saxo Grammaticus, aikansa oppineimpia kirkonmiehiä ja Tanskan arkkipiispan kirjuri, jonka aikalaisiin verrattuna loistavan sujuva latina antaa oikeuden lisänimeen grammaticus, on säilyttänyt meille tarun kuningas Gormrin matkasta Bjarmiaan. Retki alkaa normaalina laivamatkana, mutta mitä pohjoisemmaksi ja lähemmäksi kohdetta he saapuvat, sitä tarunomaisemmaksi meno muuttuu. Perillä odottavat suunnattomat aarteet, tarujen hirviöt ja kuolleiden kartano. Sturlaugssaga Starfsama toistaa ihmeet ja aarteet: "Bjarmalandissa on temppeli. Se on pyhitetty Thorrille, Odinille, Friggille ja Freyjalle, ja on taitavasti tehty arvokkaimmasta puusta." Matkareittikin täsmää: "He purjehtivat, kunnes saapuvat Bjarmalantiin, ja ovat Vína-joen suulla. Länsirannalla he näkevät tasankoja. Siellä oli temppeli niin loistava, että se näytti valaisevan kaikki tasangot, sillä se oli koristettu kullalla ja kalliilla kivillä." "Sturlaugr katsoi temppeliin ja näki hyvin kookkaan Thorrin istumassa valtaistuimella. Hänen edessään oli hieno hopeoitu pöytä. Hän näki, että tarvaansarvi oli Thorrin edessä pöydällä. Se oli ihana nähdä, kuin kulta. Se oli täynnä myrkkyä. Hän näki pelilaudan ja sen päällä pelinappulat, kaikki hohtavaa kultaa. Loistavia vaatekappaleita ja kultasormuksia oli ripustettu paaluihin. (Haavio, s.180) Kuvaus on melko yhtenevä myöhemmän, obin-ugrien uhriaitan ryöstäneiden, venäläisten kuvauksen kanssa. (linkki)

Emme siis voi olla täysin varmoja, syyllistyikö Thorer Hund hautaryöstöön, sillä "kuninkaanmurhansa" takia häntä lienee myöhemmin parjattu. Thorer oikeastaan tappoi O.Paksun taistelussa, kuninkaan yrittäessä kukistaa haalogalantilaiset turhassa yrityksessään päästä takaisin valtaistuimelle, mutta Thorerin väitetään surmanneet Olavin tämän ollessa jo maassa haavoittuneena, siis puolustuskyvyttömänä. Murha ehkä, muttei kuninkaanmurha, sillä kuollessaan Olavi ei edes ollut istuva hallitsija, vaan sillä hetkellä vallantavoittelija.

Ryösti Thorer bjarmien kalmiston tai ei, tarinaan ei olisi uskottu eikä sitä olisi kerrottu eteenpäin, ellei ko. kalmisto aarteineen olisi vastannut norjalaisten käsityksiä Bjarmiasta. Voimme siis käyttää po. saagaa lähteenä.

Bjarmia-kuvauksessa on eniten herättänyt kiinnostusta jumalankuva "Jomali", jonka edessä tai sylissä on ollut ruukku uhri-anteja varten, kaulassa suurikokoinen koru, ja päässä kruunu. Martti Haavio toteaa Jomalista: "Bjarmien jumalan nimi oli Jómali. Snorri Sturlusonin tekstissä on nimestä seuraavia taivutusmuotoja: Yksikön genetiivi Jomala, yksikön datiivi Jomalanum. Bosa saga ok Herrauds mainitsee lisäksi yksikön akkusatiivin: Jomalann. Tunnemme nimessä itämerensuomalaisen Jumala-nimen: Suomen ja karjalan Jumala, vepsän Jumal, Gumal, lyydin D'jumal, vatjan Jumala, viron Jumal, Jummal, liivin Jumál. Vrt. lapin Jummel, Jubmel, Ibmel, Jimmel. Snorri Sturluson oli ensimmäinen, joka mainitsi kirjallisuudessa tämän erityisen merkityksellisen sanan." (M.Haavio, s.198)

Viereinen figuuri on löytynyt kahteen kertaan, eli samasta valumuotista on tehty ainakin kaksi säilynyttä kappaletta. Varsinaista sarjatuotantoa meidän ei tarvitse olettaa, mutta ko. artefaktien kysyntä on saattanut olla ajoittain hyvinkin suurta, -ja ugrilaisten, permiläisten ja volgansuomalaisten uskonnolliset kokoontumiset olivat hyvin väkirikkaita vielä 1800-luvullakin.

Eräissä udmurtien uhripaikoissa mainitaan olleen 1800-luvulla erityinen paalu, johon toimitusten ajaksi kiinnitettiin "pyhimyksen kuva". Permiläisiä pronssivaluja onkin voitu käyttää jo varhain tähän tarkoitukseen, suurin juhliin osallistuneiden kotipaikkojen lehdoissa edustamassa suurempaa ja laajemmalla palvottua jumaluutta.

Todennäköiseltä näyttää Munkácsin huomio, jonka mukaan 1700-1800 -lukujen venäläisissä lähteissä ja matkakuvauksissa usein mainittu zolotaja baba, Kulta-Vaimon patsas, oli pystytetty hänen kunniakseen. Sen (patsaan) pysyvänä attribuuttina oli Sorni-kaltes, Kulta-kaltes." (Mihalý Hoppál, Shamanismi ja uralilaisten kansojen uskomusmaailma, Péter Hajdún toimittamassa SKS:n julkaisussa "Suomalais-ugrilaiset", 1975, s. 203)

Hänellä on nyt nimi, Aamunkoiton Tytär, Kulta-neito, ja tiedämme Hänen tehtävänsä. Permiläisissä pronssivaluissa on säilynyt kuva siitä, millaisena Hänet nähtiin ja kuvattiin 1000 vuotta sitten, patsaassa jota tultiin kunnioittamaan Kamalta, Vienalta, Petshoralta ja Obilta, ja joka legendan mukaan on yhä olemassa venäläisiltä piiloitettuna jossain Obin suistossa.