Maailma muuttui viime viikolla. Väkivallan ja kauhun tapahtuma maksoi tuhansien ihmisten elämän, ja hajoitti tulevaisuuden toiveemme ja suunnitelmamme.

Me, jotka olemme työskennelleet maailmanlaajuisen oikeudenmukaisuuden puolesta, olemme nyt kasvokkain tavattoman haasteen kanssa. Seattlen tapahtumien jälkeen olemme joutuneet rakentamaan ja ylläpitämään liikettämme yhä pahenevan poliisin väkivaltaisuuden ja median harjoittaman leimaamisen painostamina. Genovan tapahtumat eivät masentaneet meitä, ja viime kuun lopun mielenosoitukset Washington DC:ssä osoittivat liikkeemme yhä kasvavan. Yleinen mielipide oli kääntymässä ja korporatiivisen hallitsemisen oikeutus oli katoamassa.

Viime tiistain terroristihyökkäys veti maton alta kaikelta työltämme, lyhyesti sanottuna. Se oli täydellinen tekosyy valtiolle tehostaa tukahduttamista ja rajoittaa kansalaisvapauksia, ja jokainen joka esittää epäilyjä sokeaa kostoiskua kohtaan, tulee leimatuksi.

Kansakunnan mieliala on tänään hyvin rumanoloinen. Ihmiset ovat peloissaan. Heidän tuntemuksensa omasta päätäntävallastaan ja koskemattomuudestaan on rikottu. He tarttuvat mihin tahansa, mikä lupaa antaa takaisin heidän hallintansa oman elämänsä suhteen, ja koska yhteiskuntamme on väkivaltainen, se tarkoittaa rangaistuksia, kostoa ja sotaa.

Monet meidän aktivisteistamme ovat myös peloissaan. Tunnen hyvin kuinka itsekin voisin juuri nyt helposti vajota pelkoon ja epätoivoon. Pelkään tukahduttamistoimia, jotka ehkä alkavat, pelkään omasta puolestani ja pelkään vapauksiemme menettämistä, ja -toki- uusia väkivaltaisia terrori-iskuja. Eniten pelkään kuitenkin liikkeemme jatkumisen puolesta, mikä -kuten uskon- on kriittistä ihmiskunnan säilymisen kannalta.

Kaiken tämän keskellä uskon kuitenkin, että tämänhetkinen kriisi voi antaa suuria mahdollisuuksia, jos vain voimme nähdä ne. Epätavallinen aika tarjoaa epätavallisia avauksia ja mahdollisuuksia. Meidän tavalliset ajattelutapamme ja tapamme hahmottaa tilanteita eivät enää riitä. Kun rakennelmat kaatuvat, jotain uutta täytyy rakentaa tilalle.

Suoriutuaksemme siitä meidän täytyy toimia toisin kuin tavallisesti. Meidän täytyy tunnistaa pelkomme, mutta emme saa antaa pelon määrätä toimintaamme. Pelko johtaa vääriin päätelmiin ja ahtaaseen näkemykseen, vaikka juuri nyt tarvitsemme mahdollisimman selvää ja rohkeaa ajattelua.

"Odottakaa, odottakaa näkemystä, joka on syntymässä," joukkomme julisti Quebec Cityssä. Ehkä radikaalein asia, mitä voimme tehdä juuri nyt on seurata omaa näkemystämme, ei pelkoamme, ja uskoa sen toteutumiseen. Kaikki voimat ympärillämme pyrkivät masentamaan, eristämään ja vaientamaan meidät. Meidän tulee sensijaan edetä, mutta toista tietä, toisin keinoin. Meitä odottaa ja kutsuu hyppy tuntemattomaan.

Liikkeenä olemme usein syyllistyneet siihen, ettemme esitä selvää näkemystä siitä maailmasta, millaisen me haluamme. Minun mielestäni meidän näkemykseemme sisältyy monimuotoisuus ja me suljemme pois dogmaattisuuden ja yhdenmukaisuuden vaatimuksen, mutta kaikessa erilaisten muotojen kirjavuudessakin liikkeellämme on yhteinen perusta: Me haluamme vapautta ja oikeutta kaikille maailmassa. Se kuulostaa perinjuurin patrioottiselta, mutta jos ajattelet sen kaikkia ulottuvuuksia, ne ovat vallankumouksellisia. Me haluamme ettei kenekään maailmassa tarvitse pelätä väkivaltaa, vapauden äärimmäistä loukkausta.

Juuri nyt monet äänet haluavat mobilisoida ihmiset pelon, vihan ja syytösten ympärille. Radikaaleina olemme liiankin usein yrittäneet mobilisoida ihmisiä pois syyllisyydestä ja häpeästä. Nyt olemme hetkessä, jolloin meidän on arvioitava uudelleen asenteemme, strategiamme ja taktiikkamme uskoaksemme mahdollisuuteen kannustaa ihmisiä toimimaan toivon nimissä, toimimaan niiden asioiden puolesta joita he pitävät hyvinä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että hahmotetaan se maailma, jonka haluamme luoda liikkeessämme ja toiminnassamme.

Surun ja tuskan aika voi vahvistaa perustaamme. Nyt, enemmän kuin koskaan aikaisemmin, me liikkeessä toimivat tarvitsemme toisiamme. Meidän on huolehdittava toisistamme ja tuettava toisiamme ollaksemme se yhteisö, jonka olemme luoneet mielessämme. Solidaarisuutemme tulee olla nyt syvempää, kuin koskaan aikaisemmin.

Solidaarisuus tarkoittaa toistemme kuuntelemista ja kunnioittamista, ja tahtoa suojella ja tukea ihmisiä joiden kanssa ollaan ehkä erimielisiä monella tasolla tai jotka yksinkertaisesti ovat ärsyttäviä. Solidaarisuus merkitsee suoran demokratian käytäntömme vahvistamista, avoimuutta ja keskinäistä kommunikointia, ja halukkuutta kuunnella ketä tahansa jolla on sanottavaa.

Solidaarisuus tarkoittaa luopumista tavanomaisesta keskinäisestä politikoinnistamme ja kähminnöistämme (maneuvering), kaikkien kohtelemista avoimuudella ja luottamuksella. Tämä ei ole helppo asia toteuttaa. Nykyisessä tilanteessa, jolloin meitä ympäröivän elämän tavanomaiset kuviot ovat sekaisin, saattaa meidän omien näkemystemme ja käytäntöjemme uudelleenarvioiminen olla helpompaa? Näkökulmat muuttuvat, ja asiat jotka viime viikolla näyttäytyivät niin tärkeinä, voivat nyt osoittautua joutaviksi.

Miltä tämä näyttäisi taktisesti, sanokaamme, DC:ssä kaksi viikkoa sitten? Ensinnäkin, olimme tahattomasti omaksuneet tottumuksen, että yhteenotto (confrontation) on aina voimakkain aktio, että väkivallattomuus on aina moraalisin toimintamalli, että suora toiminta on aina itsestäänselvästi strategiamme, tai että marssi tai joukkokokoontumien & puhujat on kehittynein poliittisen vaikuttamisen muoto. Mikä tekee suurimman vaikutuksen, tai mikä on visionäärisintä?

Kaikki mitä teemme kietoutuu mielestäni jollakin tavalla keskinäiseen haluamaamme vaihtoehtoa määrittelevään keskustelun ja oppimisen prosessiimme. Näkisin mielelläni meidän pohtivan tapoja laajentaa tämä keskustelu omien ryhmiemme ulkopuolelle, yhteiskuntaan, ja tuoda yhteiskunnan äänet meidän keskustelupiiriimme, muistuttamaan yleisistä kiinnostuksen kohteista ja huolenaiheista.

Tämä olisi "teach-in" tai pikemminkin "learn-in" -tapahtuma, jossa me menisimme ulos piireistämme yhteiskuntaan, ja kuulisimme ihmisiltä, miten vallankäyttö ja epätasa-arvoisuus koskettaa heidän elämäänsä, ja mitkä ovat heidän visionsa maailmasta jollaisen he haluavat. Pelon ja epätoivon aikana ihmisten kutsuminen pohtimaan visioitaan olisi vahva toimintamuoto.

Pidän toki tärkeänä, symbolisesti ja poliittisesti, että me jatkamme vahvaa ja näkyvää läsnäoloamme kaduilla, sillä emme voi vapaaehtoisesti luopua yhdestä poliittisesta tilasta missä meillä on ollut merkittävä vaikutus. Mielestäni on tärkeää, että se mitä teemme kaduilla, on ajankohtaan sopivaa ja vaikuttaa toivomaamme suuntaan. Surusaatto, vigilia tai parannusriitti voisi olla mielekästi juuri nyt, kun taas tavanomainen marssi huudettuine sloganeineen ja maalattuine kyltteineen herättäisi pahennusta monien ihmisten mielissä. On toki vaikeaa ennustaa, millainen mieliala tai tilanne maassa on kahden viikon kuluttua. Voimme olla täysimittaisessa sodassa, ja suuret marssit saattavat olla silloin tarpeellinen ja vaikuttava reaktio.

Suora toiminta on voimakas työkalu, mutta ethän käytä joka askareessasi moottorisahaakaan? Suoralla toiminnalla voidaan kohdistaa huomio johonkin epäkohtaan ja kyseenalaistaa vallankäytön oikeutus. Käytettynä väärään aikaan ja ilman (yleisen mielipiteen (käänt.tark.)) laajaa tukea, sen vaikutus voi olla päinvastainen, kuin mihin pyrimme.

Monet poliisit menettivät henkensä WTC:ssä koska he pysyivät paikoillaan tilanteen vaarallisuudestaan huolimatta tehtävässään ihmisten auttamiseksi ulos rakennuksista. Monilla ihmisillä saattaa olla mielikuvia kuolemisesta jonkin asian puolesta. Nämä poliisit tekivät juuri sen. Mitä kukin ajattelee poliisin roolista valtion työkaluna, nyt ei ole oikea hetki korostaa vastakkaisuutta poliisin kanssa. Yleensä olen ollut poliisin kanssa neuvottelemista vastaan, mutta nykytilanteessa saatan pitää sellaista viisaana ja hyödyllisenä. Yksilöinä poliisit ovat sitä ihmisryhmää, joka ei hyödy mitenkään siitä politiikasta, jota me vastustamme.

Haluan rauhaa, en sotaa, mutta pelkkä "rauhasta" puhuminen ei riitä vähentämään sitä pelkoa, vihaa ja voimattomuuden tunnetta, jota ihmiset tuntevat. Näkisin mielelläni meidät puhumassa oikeudenmukaisuuden puolesta:

Oikeutta tämän viikon terroristihyökkäyksen uhreille.

Oikeutta, ei sokean koston mielessä, että me saamme tietää tarkasti kuka järjesti nämä hyökkäykset ennenkuin ryhdymme kostotoimiin (before we reliatate).

Oikeutta arabialaissyntyisille amerikkalaisille, sillä he tarvitsevat meidän tukeamme ja suojeluamme.

Oikeutta muiden maiden asukkaille, joista tulee pian meidän uhrejamme.

Oikeutta kaikille lukemattomille terrorin uhreille kaikkialla maailmassa, ja sen tunnustamista että meillä on osavastuu tämän terrorin aikaansaamisessa ja sallimisessa.

Taloudellista oikeudenmukaisuutta ja ympäristöstä huolehtimista.

Tässä ovat minun tämänhetkiset ajatukseni. Ne voivat muuttua jos tilanne muuttuu toisenlaiseksi. Muistuttaisin silti, että me kaikki aloittaisimme luovan ajatteluprosessin, että me tietoisesti työntäisimme sivuun pelkomme ja masennuksemme. Muistutan, että ennenkuin me sovimme tehtäväksi jotakin jota olemme tehneet aikaisemminkin, me harkitsisimme ainakin kolmea luovaa uutta vaihtoehtoa. Mietin, pitäisikö meidän näyttäytyä Washingtonissa, jos ei siinä laajuudessa ja sillä tavalla kuin odotetaan, niin sitten toisessa vahvuuden ulottuvaisuudessa, pitäen auki mahdollisuuden ettemme luo vain protestia vaan yleisen kauneuden hetken maailman muuttamiseksi paremmaksi.

Lopuksi, haluan sanoa pari sanaa uskosta. "Usko" ja "uskonto" ovat levinneet kaikkialle ja palvelleet meitä tavoilla, jotka tällähetkellä pikemminkin tuntuvat vastenmielisiltä. Kaikkien kirkkokuntien uskonnoilla voidaan motivoida pahoihin tekoihin ja esittää perusteluja toisten ihmisten vihaamiseen. Ihmisen on kuitenkin vaikeaa selvitä uskomatta johonkin, ja erityisen vaikeaa se on tänään.

En todellakaan haluaisi tuputtaa omaa henkisyyttäni sellaisille ihmisille, jotka eivät halua sitä, mutta haluaisin kertoa teille uskostani, että on olemassa suuri luova voima joka toimii kaikkialla elävässä maailmassa tuottaen monimuotoisuutta, huolehtien ja uudistaen. Tämä voima toimii meissä, inhimillisessä rakkaudessamme, työssämme oikeudenmukaisuuden puolesta, rohkeudessamme ja näkemyksissämme. Me emme tarvitse pappeja, ministereitä eikä edes noitia yhdistääksemme tämän voiman itseemme. Meillä jokaisella on oma suora yhteys. Se on läsnä meissä itsessämme, äärettömänä ja rajoittamattomana. Se on vahvempi kuin usko, vahvempi kuin väkivalta, voimakkaampi kuin viha. Minä toivotan teille kaikille syvää kontaktia siihen mikä löytyy sielustanne, ja että saatte kohennusta siitä mitä rakastatte eniten.

-- Starhawk

Copyright 2001 Starhawk. www.starhawk.org. Permission is granted to reproduce, if copyright info is included.