Velines
kuoleman juhla
 Audrius Dunzilan mukaan.
Julkaistu: "Romuva"(USA) #6,1991

 

Velines on muinainen liettualainen juhlapäivä, jolla muistetaan kuolleita. Perinteellisesti se alkaa kaikkien sadonkorjuu-juhlien jälkeen, ja ennen oli tapana viettää sitä nelisen viikkoa lokakuussa, marraskuun ensimmäiseen viikonloppuun huipentuen. Kristillisenä aikana tämä juhliminen on painostuksella rajoitettu yhteen päivään, marraskuun toiseen. Kodeissä vietetyillä muistoaterialla haluttiin muistella perheen tai kylän vainajia. Liettualaiset maanviljelijät olivat vuosisatoja asuneet samoja maatiloja, ja uskottiin että esivanhempien veleet (=henki) auttoivat heidän jälkeläisiään ja siunasivat heidän maansa. Siksi perheen päämiehet kiersivät kynttilät käsissään viljelyksensä ja sen jälkeen kotitalonsa Velines-juhlan valmisteluna. Kuten muiden juhlien yhteydessä, peseytyminen pirtis eli sauna-rakennuksissa edelsi ateriaa. "Pirtis" on puurakenteinen hyörysauna, jota lämmitetään kuumilla kivillä. Uunia lämmitetään 3-4 tuntia, kunnes sen kivet ovat punahehkuiset. Sitten miehet kylpevät ennen naisia ja lapsia. Kun kiville heitetään lämmintä vettä, huone täyttyy lämpimästä hyörystä. Verenkierron virkistämiseksi ihmiset hakkaavat itseään vantai-kimpuilla, jotka valmistetaan koivun oksista. (Painakaa tarkkaan mieleenne, niin osaatte rakentaa aidon liettualaisen pirtis-kylpyhuoneen. käänt.huom.) Sen jälkeen käydään useita kertoja uimassa joessa tai järvessä. Lopuksi peseydytään pirtiksessä normaalisti saippualla. Velines-juhlan yhteydessä pirtistä lämmitetään uudelleen naisten käynnin jälkeen, ja se jätetään esivanhempia varten käyttövalmiiksi. Juhla-ateriaa varten asettaudutaan pöytään hiljaisuuden vallitessa. Aina aluksi toivotetaan esivanhemmat tervetulleiksi, ja pyydetään heiltä terveyttä ihmisille ja eläimille, ja runsasta satoa viljelyksille. Toisin paikoin tämä rituaali toimitetaan täysin pimeässä, toisin paikoin kynttilän valossa. Ovi tai ikkuna pidetään tämän ajan avoinna, jotta vainajilla on vaivaton pääsy tupaan. Vanhaan pakanalliseen aikaan zynys (=> "suntio" suomessa? käänt.huom.), pakanallinen pappi, toimitti tämän osan rituaalista. Seuraava rukous on nauhoitettu Lyda:ssa: "Kuolleiden veleet, jota me yhä muistamme tässä kodissa, perheemme kunniotetut esivanhemmat, kunnioitetut naiset ja miehet, kunnioitetut ikuisesti, erityisesti isoäitini ja isoisäni, äitini ja isäni, ja sukulaisemme, ja kaikki lapsemme, jotka kuolema otti tästä kodista, me kutsumme teidät vuotuiseen juhlaamme. Olkoon se teille yhtä miellyttävä kuin teidän muistonne on meille." Joissakin paikoissa läsnäolijat luettelivat nimeltä kaikki vainajat, joita halusivat muistaa. Kuolleita kunnioitettiin myös olut-uhrilla. Olut oli liettualaisessa muinaisuskonnossa pyhä juoma. Velinesin aikana kaikki -rikkaat ja köyhät- hankkivat olutta vaikkei heillä olisi tavallisesti ollut varaa siihen. Rukoukset tuli lausua, dainat tuli laulaa, olutta tuli uhrata vuodattamalla sitä maahan. Juoma-uhrin aikana lausuttiin sanat: "Tämä on teille, vainajat." Sitten jokainen joi erityisestä tuopista, joka oli erityisesti valmistettu vainajien muisteluissa käytettäväksi. Joissakin osissa Liettuaa tämä rituaali on säilynyt erityisen monimutkaisena. Yleensä Velines-ateriaan ei sisältynyt lihaa tai kalaa, mutta jossain osassa Liettuaa oli tapana tarjoilla verikastike, sianlihaa ja siipikarjaa. Punajuuri, jota tarjoiltiin viljan, papujen ja juuston kanssa, symboloi verta. Jyvä- ja papusalaatti, kucia, makeutettiin hunajalla. Liettualaisessa kansanperinteessä tämä on vainajille tarjotun aterian ruokalaji. Toisinaan tätä oli 12:ssa tai 13:ssa astiassa, symboloiden aurinko- ja kuuvuotta. Jokaiselle perheen elävälle tai kuolleelle voitiin tehdä myös nimikko pannukakku, mutta tämä tapa oli vain osassa Liettuaa. Vainajat kutsuttiin syömään seuraavilla sanoilla: "Istukaa ja nauttikaa Jumalan antimia." Tämän jälkeen odotettiin hetki aivan ääneti, ja sitten kaikki elävät istuivat pöytään. Ensimmäiset suupalat jokaisesta ruokalajista uhrattiin vainajille. Joskus se tarkoitti kirjaimellisesti lattialle pudottamista, joskus oli erityinen vainajien astia, jota pidettiin huoneen arvokkaimmassa nurkkauksessa. Uhraaminen vainajille voitiin suorittaa myös ainoastaan ajatuksissa. Vilnassa luettiin seuraava rukous: "Muistakaa kuoliaaksi poltettuja, hukkuneita, kaatuneiden puiden alle jääneitä ja salaman iskemiä. Muistakaa vieraille maille kadonneita, nääntyneitä ja onnettomuuksissa kuolleita. Tulkaa vainajat, syökää ja juokaa kanssamme." Rukoukset lienee ilmeisimmin osoitettu Gabijalle tai Gabjaujisille, ahjon liekin tai suojatun tulen jumalattarelle. Hyvältä tuoksuvia yrttejä lienee myös poltettu suitsukkeina. Perheen jäsenten lisäksi aterialle voitiin pyytää myös kerjäläisiä. Kulkureita ja kerjäläisiä kutsuttiin Liettuassa sanalla elgetas, jolla on voitu tarkoittaa myös uskonnollisia erakkoja, jotka kiertelivät kylästä kylään. Heillä arveltiin olevan läheisempi suhde jumaliin ja vainajiin. Elgetat eivät ainat olleet köyhiä, ja jopa rikkaiden henkilöiden tiedetään viettäneen osan elämästään elgetana eläen saamillaan almuilla, mutta osa vaeltelijoista oli köyhiä ja kodittomia. Liettualaiset tapasivat jättää näitä kuljeksivia pyhiä henkilöitä varten ruokaa talojen kuisteille tai keittiö-ikkunoiden alle. Sananlaskun mukaan "se mitä teet elgetalle, sen teet vainajille". Vanhoina aikoina zynys tarkkaili merkkejä vainajien läsnäolosta. Myöhemmin vainajat ilmoittivat läsnäolostaan kattilasta nousevassa hyöryssä, heijastuksissa ikkunoissa, tai (pöydälle asetetun) sormuksen sisäpuolen kuvajaisissa, ja toki ihmisten unissa. Velines-aterian jälkeen esitettiin kansanlauluja, dainoja, ja tanssittiin, missä vainajien uskottiin olevan mukana. Tilaisuuden lopuksi vainajia pyydettiin palaamaan sinne mistä olivat tulleetkin seuraavilla yksinkertaisilla sanoilla: Siunatkaa meitä ja sukulaisiamme terveydellä, vainajat, ja antakaa rauha tähän kotiin! Palatkaa sinne, nihin kohtalo on teidät jättänyt, ja muistakaa olla tekemättä vahinkoa pihallemme, puutarhallemme tai niityillemme." Tämän jälkeen kaikki toistivat: "Täällä ei ole enää yhtään vainajan henkeä." Velinesin aikana vierailtiin myös kuolleiden haudoilla. Kalmistot sijaitsivat kylien läheisyydessä, ilmaisten vainajien ja elävien välistä läheistä suhdetta. Haudoille tuotiin jo pakanallisena aikana kynttilöitä, kuten tänäänkin on tapana. 1900-luvun alkuun asti oli vielä yleistä, että Velines-ateriasta vietiin ruokaa vielä haudoillekin. Audrius Dunzila

Liettuassa pakanuus eli oman alkuperäisen uskonnon harjoittaminen ei ole koskaan varsinaisesti kadonnut. Maa kristillistyi itse 1300-luvulla suuriruhtinas Gemindasin päätettyä poliittisistä syistä omaksua silloisen Euroopan agreessiivesti levitetyn valtauskonnon. Vasta uskonpuhdistuksen jälkeisen katolisen kirkon lutherilaisvastaisen taistelun yhteydessä jesuiitat aktivoituivat kitkemään Liettuasta sekä reformoidun kristillisyyden ituja että Vanhaa Uskontoa. Vaikka liettualaiset ovat puolalaisten ohella olleet "katolisen kirkon uskollisia poikia", he eivät ole koskaan erehtyneet halveksimaan omia esivanhempiaan ja näiden jättämää perintöä. Pakanuuden aikaisten jumaluuksien nimet ovat pysyneet yleisesti tunnettuina ja niistä on laulettu kansanlauluissa vielä kristillisenä aikanakin, kuten naapurimaassa Latviassa. Perusta pakanuuden elpymiselle Liettuassa on siis varsin hyvä, ja aktiivi-pakanuutta, oman perinteen pohjalta, harjoittaa mm. Romuva-liike, jonka piirissä toimii myös kirjoittajamme Audrius Dunzila. Romuva joutui toimivaan vaikeissa oloissa neuvostomiehityksen aikana, ja vuosikymmeniä kaikki julkaisutoiminta tapahtui USA:n ja Kanadan liettualais-yhteisöissä. Neuvostoliiton 1940 miehittämistä maista Liettua pystyi parhaiten vastustamaan etnistä venäläistämistä, vaikka toinen balttilainen kansa, lätit, melkein menettivät enemmistökansallisuuden aseman omassa kotimaassaan. Liettualaisten sitkeyttä lienee lisännyt -vahvan katolisuuden lisäksi- tietoisuus omista esi-kristillisistä perinteistä. Edellä esitellyissä rukouksissa on varsin kiinnostavaa naispuolisten esivanhempien johdonmukainen mainitseminen ennen miespuolisia. Liettuan ja Latvian alkuperäisuskonnoissa onkin jumalatarten rooli paljon keskeisempi, kuin esim. Skandinaviassa. Liettulainen arkeologi Marija Gimbutas onkin eräs tunnetuimmista Euroopan indoeurooppalaisten maahanmuuttoa edeltäneiden uskontojen tutkijoista. Gimbutas kertoo, että vielä hänen lapsuudessaan Liettuan maaseudulla puhuttiin luontevasti jumalatar Laimasta aivan arkipäivään kuuluvana ilmiönä ja henkilönä. Liettuan kieli on sukupolvien ajan kiinnostanut tutkijoita arkaaisuutensa takia. Liettua on nähty jopa sanskriitin rinnalla lähestymistienä indoeurooppalaisen kantakielen aikakauteen, mutta nykyiset tutkijat ovat maltillisempia. Rekonstruoitu "balto-slaavilainen" kielimuoto oletetaan liettuan, lätin ja slaavilaisten kielten ja em. kantakielen välille. Liettuassa on tosin muutamia kummallisuuksia, kuten paikallis-sijamuodot, jotka vain hiukan kärjistäen ovat yhtä suomalainen ilmiö kuin sauna. Liettualainen alkuperäinen pakanuus on erittäin mielenkiintoista, koska sillä on Suomen kanssa yhteisiä eroavaisuuksia muiden indoeurooppalaisten kansojen etnisiin uskontoihin. Liettualaisten ja mm. hindu-mytologioiden väliset suhteet ovat askarruttaneet asiasta kiinnostuneita jo vuosisatoja, mutta tähän aiheeseen palaamme toiste. Liettua- ja Latvia-linkit: Saules Meita, Auringon Tytär ja muut Latvian jumaluudet, Jumalatar Laima Pakanat Itäisessä Keski-Euroopassa, Baltic Religion, Ancient Lithuanian Mythology and Religion, Piotr Wiench The BALTIC RITE, Information paper of the Fellowship of Baltic Native religions, Lithuanian pagan movement, PRUSA, Lithuania, yleis info, "The Sacred Serpent" Iron Crosses, liettulainen sivu,

EDELLISELLE SIVULLE

TAKAISIN ETUSIVULLE

SEURAAVALLE SIVULLE