Samaan aikaan sai jalansijaa Saarenmaalla tanskalaisten kuningas suurine sotaväkineen, jota hän oli koonnut jo kolme vuotta ja hänen mukanaan Lundin arkkipiispa Andreas, joka oli syntien anteeksisaamiseksi vakuuttanut loppumattomalla määrällä ristinmerkkejä kostavansa kansoille ja heittävänsä pakanaheimot kristinuskon ikeen alle. Mutta kun linnoitus Saarenmaalla oli rakennettu valmiiksi, ei löytynyt ketään joka olisi rohjennut jäädä sinne, alttiiksi pakanoiden odottamattomille hyökkäyksille.  Niin kuningas lähti, sytytettyään linnoituksensa palamaan, takaisin omalle maalleen. Mutta edellämainittu Lundin arkkipiispa lähti perheensä ja piispa Nicolauksen, ja kahden ruokatavaralastissa olevan laivan kanssa Riikaan, jossa heidät heidän Väinalle tultuaan ottaa hartaasti vastaan  rovasti Eggelbert ja koko hänen konventtinsa.(*1.)
	1210 Kahdestoista vuosi
Oli piispan kahdestoista virkavuosi ja liiviläisten maa sai levätä hetkisen.  Nimittäin tuon samaisen piispan jätettyä omat miehensä monien ristiretkeläisten kanssa Liivinmaalle ja lähdettyä paluumatkalle kohti Saksanmaata omien ristiretkeläistensä kanssa, ilmestyivät yht´äkkiä,  Gotlannin salmessa lähellä rantaa, näkyviin kuurilaiset, Kristuksen nimen viholliset, kahdeksalla  ryövärilaivalla.  (*2.) Heidät nähdessään siirtyvät ristiretkeläiset kogeista pienempiin veneisiin ja rynnistävät kohti  pakanoita, ja kiirehtien varomattomasti jokainen laiva pyrkii toisen edelle ehtiäkseen ensimmäisenä  vihollisten luokse.  Mutta pakanat ovat keventäneet kuormasta laivojensa keulat, ja he nostavat ne nyt korkealle  tulijoita vastaan. Ja he ovat järjestäneet laivansa aina kaksi rinnatusten, jättäen niiden väliin  tyhjää tilaa, ja siihen laivojen väliseen aukkoon  takertuvat kiinni ristiretkeläiset, jotka tulevat  kahdella ensimmäisellä veneellä tai pienellä laivalla. Ja koska heidän laivansa olivat paljon  matalampia, he eivät kyenneet saamaan käsiinsä ylempänä seisovia vihollisiaan.
Eräistä, jotka kuurilaiset tappoivat Gotlannin salmessa
Niinpä viholliset tappoivat heistä monia keihäin, toiset haavoittuivat ja hukkuivat pudottuaan veteen,  eräät pelastuivat takaisin kogeille. Sitten kuurilaiset keräsivät kokoon tapettujen ruumiit,  riisuivat ne alasti, ja jakoivat keskenään vaatteet ja muun saaliin.  Myöhemmin Gotlantilaiset kuitenkin hautasivat heidät hartaasti.  Niitä, jotka siellä tapettiin, oli noin kolmekymmentä ritaria ja muita.  Piispa suri ja itki omiaan monta päivää, tietäen, että vaino on voitollista hädänalaiselle,  sillä autuaat ovat ne, jotka kärsivät vainoa oikeuden vuoksi, sillä uuni  koettelee ruukuntekijän saviruukut, ja oikeudenmukaisia miehiä kärsimyksen  koettelemus.
	1211 Ensimmäisestä suuresta sotaretkestä Järvamaalle
Kun Meidän Herramme syntymisen pyhän (25.12 1211) jälkeen saapuu ankara pakkanen ja vesitiet jäätyvät, piispat lähettävät sanan kaikkiin Liivinmaan linnoituksiin ja lättiläisten piirikuntiin, että he tulisivat  sotaretkelle saksalaisten kanssa. Ja he lähettivät matkaan omat ritarinsa yhdessä ristiretkeläisten  ja sotapalvelusveljien kanssa, ja määräsivät sotaväen kokoontumaan Beverinin linnoituksen  (latgallien linnoitus) luona. Heidän kanssaan lähti Eestinmaan piispa Theoderic. Juhlittuaan kolmenkuninkaan pyhää (6.1.1212)  he lähtivät kohti Ugandia. Saksalaisia oli noin neljä tuhatta, sekä jalkamiehiä että ratsumiehiä,  ja liiviläisiä sekä lättiläisiä oli toinen samansuuruinen joukko. Ja he lähtivät Tartun piirikuntaan, ja ylitettyään Emajoen he tulivat sen pakanoiden murrosesteen  luo, jonka kristityt olivat jo aiemmin hajoittaneet. Ristiretkeläisten jäädessä sinne lepäämään liiviläiset, lättiläiset, ja ne, jotka olivat sotaväen  joukossa nopeimpia, jatkoivat eteenpäin Vaigaan rosvoten koko piirikuntaa, ja kokoontuivat  sitten Somelinden linnoituksen luona. Seuraavana päivänä he tulivat omiensa luo Vaigaan ja lepäsivät kolme päivää, joiden aikana he  rosvosivat koko lähiseutua, antoivat talot ja kylät tulenruoaksi ja vangitsivat ihmisiä tappaen  heistä monia ja saivat siten suotuisasti saalista. Ja liikkuessaan neljäntenä päivänä kohti Järvamaata he tuhosivat laajalta alueelta kaikki kylät ja piirikunnat  ja ottivat kiinni paljon pakanoita, jotka he tappoivat,  ja ottivat vangiksi naisia ja lapsia, ryöstivät  runsaasti karjaa, hevosia ja muuta saalista ja kokoontuivat sitten kylässä, jota kutsutaan Karedaksi.  Mutta Karedan kylä oli silloin hyvin kaunis, suuri ja väkirikas, niinkuin olivat kaikki kylät Järvamaalla  ja koko Eestinmaalla, joita kaikkia meidän omamme usein myöhemmin tuhosivat ja polttivat.  Kolmen päivän kuluttua pyörtäessään takaisinpäin koko saalineen, he polttivat lähiseudun kyliä ja  piirikuntia, nimittäin Mõhua ja Nurmekundea, ja tulivat lopulta järven luo, jota kutsutaan Võrtsjärveksi,  ja lähtivät jäätä myöten riemuissaan takaisin Liiivinmaalle.
Propagandisti Henrik antaa  uskottavan  todistuksen miekkalähetyksen  luonteesta,  joka  näyttää  olleen  samanlaista  kuin  Birger-Jaarlin toiminta  Pohjanmaalla  1249  tai Slobo-Saddam Milosevicin kampanja Bosniassa 1990-luvulla.  Pakanuudenaikaisen Viron vauraus  ja  väkirikkaus  tulee  myös  mainituksi.
Venäläisten sotaretkestä
Kuultuaan saksalaisen sotaväen olevan Eestinmaalla, lähti myös Novgorodin suurkuningas Mstislav  viidentoistatuhannen miehen kanssa liikkeelle kohti Vaigaa ja sieltä eteenpäin Järvamaalle. Ja koska  hän ei tavannut saksalaisia, hän lähti eteenpäin Harjumaalle ja piiritti siellä Varbolan linnoitusta ja  taisteli linnoituksen väen kanssa monta päivää, ja linnoituksen väki lupasi hänelle seitsemänsataa  markkaa, jos hän poistuisi. Ja hän kääntyi takaisin omalle maalleen.
Pappi Salomonin lähettämisestä Sakalaan
Kun saksalaiset olivat palanneet sotaretkeltään takaisin Riikaan, Eestinmaan piispa lähetti pappinsa  Salomonin Sakalaan johtamaan sakalaisia uskontunnustuksen sanomalla ja pyhittämään heitä  ristimisen sakramentilla, jonka he jo ammoin olivat vannoneet vastaanottavansa.  Ja hän saapui Viljandin linnoitukseen ja monet ottivat hänet siellä vastaan ja tervehtivät häntä  niinkuin Juudas tervehti Meidän Herraamme -suun, mutta ei sydämen tervehdyksellä. Ja saarnaten pelastussanomaa hän risti heistä monia. Mutta kuullessaan venäläisten sotaväen olevan Eestinmaalla, kokosivat sakalaiset ja ugalaiset  sotaväen kaikista piirikunnistaan. Niinpä pappi Salomon, kuullessaan sotaväen kokoontumisesta,  lähti väkineen pois linnoituksesta ja ajatteli mennä takaisin Liivinmaalle.
Papin ja hänen seuralaistensa tappamisesta
Mutta Lembitu Sakalasta keräsi joukon eestiläisiä ja ajoi takaa pappia. Ja löydettyään hänet yöllä,  tappoi hänet ja hänen tulkkinsa Theodericin ja Philippin yhdessä monien muiden kanssa,  jotka kaikki kuolivat Kristuksen uskon puolesta ja siirtyivät, kuten luotamme, marttyyrien osaan. Mutta se samainen Philipp oli liettualaista heimoa ja kasvatettu piispan  hovissa niin luotettavaksi, että häntä lähetettiin julistajana opettamaan toisia pakanaheimoja,  ja niin kuin hän sai osansa marttyyrikuolemasta, on hän myös ansainnut tulla osalliseksi samasta  ikuisesta autuudesta. (*3.) Mutta tappotyön jälkeen Lembitu palasi takaisin sotaväkensä luo, ja venäläisten viipyessä  Eestinmaalla he lähtivät itse sillävälin Venäjänmaalle ja hyökkäsivät Pihkovan kaupunkiin ja alkoivat  tappaa kansaa, mutta kun venäläiset nostivat kauhean parun ja metelin, he pakenivat kiireesti  suuren saaliin ja monien vankien kanssa takaisin Ugandiin.  Ja takaisin tullessaan  venäläiset löysivät oman kaupunkinsa ryöstettynä.
Uudesta rauhasta eestiläisten kanssa
Sitten liiviläiset, lättiläiset ja eestiläiset, ollen heitä jatkuvasti vaivaavien nälän ja ruton vuoksi sotaan tympääntyneitä, lähettivät toistensa luo lähettiläitä ja tekivät rauhan jättäen Riialaiset sopimuksen  ulkopuolelle. Ja sotien lakattua lakkasivat myös nälkä ja ihmisten kuoleminen.
	Piispojen lähdöstä takaisin Saksanmaalle
Kun meren ja Väinan jäät olivat sulaneet, lähtivät Verdenin ja Paderbornin piispat ristiretkeläistensä kanssa takaisin Saksanmaalle, ja Riikaan jäi Philipp, Ratzeburgin piispa. Hän oli ollut korkea-arvoisimpien joukossa  keisari Oton hovissa ja kun keisari tuomittiin kirkonkiroukseen, hän  lähti itse ristiretkeläisenä neljäksi vuodeksi Liivinmaalle päästäkseen olemasta paikalla. Heidän poislähtönsä jälkeen vihastuivat Pihkovan venäläiset kuninkaaseensa Vladimiriin, koska hän oli antanut oman tyttärensä vaimoksi Riian piispan veljelle, ja he ajoivat hänet perheineen ulos kaupungista.  Hän pakeni Polotskin kuninkaan luokse, mutta sai tältä vain vähän myötätuntoa, jonkatakia hän lähti  miehineen Riikaan, jossa hänen vävynsä ja piispan perhe ottivat hänet kunnioituksella vastaan.
Neljännestätoista vuodesta
Oli Meidän Herramme lihaksitulon tuhanneskahdessadas ja kahdestoista ja piispan neljästoista vuosi ja  Liivinmaan kirkko riemuitsi hänen takaisintulostaan ristiretkeläisten kanssa. Ja kaikki riensivät yhdessä  kuningas Vladimirin kanssa vastaanottamaan häntä kiittäen Jumalaa. Ja piispa suuressa anteliaisuudessaan antoi kuninkaalle lahjoja kaikesta, mitä oli tuonut mukanaan Saksanmaalta,  ja pyrkiessään hyväntahtoisuuteen antoi huolehtia hänestä yltäkylläisesti.
Eestiläisten sotaretkestä Koivan joensuuhun ja rauhan uudistamisesta kolmeksi vuodeksi
Mutta eestiläiset olivat kokoontuneet yhteen kaikista merenrantapiirikunnista ja viipyivät Koivan jokisuussa pitäen luonaan Riian lähettilästä Isfridiä. Kuultuaan piispan ja ristiretkeläisten paluusta he lähettivät hänet  takaisin Riikaan kidutettuaan häntä kaikin tavoin. Ja itse he lähtivät paeten takaisin omalle maalleen.  Sen jälkeen liiviläiset ja lättiläiset lähettivät sanansaattajat Eestinmaalle toivoen uudistavansa rauhan, jonka he olivat sopineet keskenään. Ja eestiläiset riemuitsivat ja lähettivät heidän mukanaan omat miehensä Toreidaan, ja piispa kutsuttiin vanhimpien ja sotapalvelusveljien kanssa Riiasta, ja he tulivat yhteen eestiläisten lähettiläiden kanssa ja tutkivat, mikä on totuus ja mikä on syynä moniin sotiin. Ja monien väittelyiden jälkeen tehtiin lopulta rauha kolmeksi vuodeksi kaikkien puolesta, mutta sakalaiset jätettiin kuitenkin Palan jokeen saakka piispan ja saksalaisten vallan alle, jotta he, jotka panttivankeja antaen olivat lupautuneet ottamaan vastaan kristinuskon, tuntisivat täydellistä riemua kristinuskon oikeuden ja ristimisen täydellisesti vastaanottaneina. Kun eestiläisten kanssa oli tehty rauha, loppui niin Riiassa kuin myös Eestinmaalla ja Liivinmaalla ihmisten kuoleminen, mutta sodista ei siltikään saatu rauhaa.  Sillä monet uskottomat liiviläiset, jotka vieläkin olivat verenhimoisia poikia, pohtivat, repien rikki äidin -kirkon -rintoja, kaikenlaisia tapoja joilla voisivat ottaa kiinni ja pettää Sigevaldessa viipyviä sotapalvelusveljiä, jotta heitettyään heidät ulos maasta voisivat helpommin ajaa pois maasta piispan perheineen ja muine saksalaisineen.
Polotskin kuninkaan ja Riian piispan tapaamisesta ja rauhan uudistamisesta
Sillä välin Polotskin kuningas lähetti sanan Riian piispalle kutsuen hänet ennalta määräämänään päivänä ennalta määräämäänsä paikkaan Jersikan lähellä neuvottelemaan tuolloin hänen veronmaksajinaan olleista liiviläisistä ja sopimaan turvallisen vesitien järjestämisestä Väinan kauppamiehille sekä uudistamaan keskinäisen rauhan, jolloin heidän olisi helpompi puolustautua liettualaisia vastaan. Piispa vei mukanaan  omat miehensä ja kuningas Vladimirin yhdessä sotapalvelusveljien ja liiviläisten ja lättiläisten vanhimpien kanssa ja lähti ylös jokea  kuningasta vastaan. Ja hänen kanssaan lähtivät kauppiaat omilla laivoillaan ja kaikilla oli sotavarusteet yllään ja he pysyttelivät valveilla molemmilla rannoilla vaaniskelevien liettualaisten takia. Tultuaan kuninkaan luokse he alkoivat neuvotella oikeudenmukaisista ehdoista. Mutta kuningas, väliin mielistellen ja väliin kauheilla uhkauksilla ahdistellen, pyysi piispaa jättämään sikseen liiviläisten ristimisen, väittäen olevan omassa vallassaan ristiä tai jättää ristimättä omat orjansa liiviläiset. Sillä venäläisten kuninkailla on tapana, että alistettuaan jonkun kansan, he eivät heitä sitä kristinuskon ikeen alle, vaan panevat sen maksamaan pakkoveroa ja rahaa. Mutta piispa oli sitä mieltä, että pikemmin tulee kuulla jumalan kuin ihmisen sanaa, enemmän taivaallisen kuin maanpäällisen kuninkaan sanaa -sen mukaan, mitä Hän omassa evankeliumissaan sanoo: "Menkää ja opettakaa kaikkia kansoja, ristien heitä isän, pojan, ja pyhän hengen nimeen." Ja senvuoksi hän vakuutti lujasti, ettei peräänny jo aloitetusta, eikä lyö laimin korkeimman ylipapin hänelle antamaa uskonjulistuksen tehtävää. Mutta hän ei myöskään kieltänyt antamasta kuninkaalle tämän pakkoveroja - sen mukaan, mitä Meidän Herramme taas sanoo evankeliumissaan: "Antakaa keisarille mitä keisarille kuuluu ja Jumalalle, mitä jumalalle kuuluu" , sillä myös piispa itse oli joskus omasta puolestaan  maksanut sen maksun kuninkaalle liiviläisten edestä. Mutta liiviläiset, tahtomatta palvella kahta isäntää, nimittäin sekä venäläisiä että saksalaisia, kävivät yhtämittaa piispan kimppuun pyytäen häntä vapauttamaan heidät kokonaan venäläisten ikeestä. Mutta kuningas, joka ei jäänyt rauhaan sanojen oikeiden merkitysten kanssa, suuttui lopulta, uhkasi antavansa tulenruoaksi kaikki Liivinmaan linnoitukset samoinkuin itse Riiankin, käski sotaväkensä tulla esiin linnoituksesta ja käyttäytyi kuin aikoisi ryhtyä taisteluun saksalaisten kanssa, järjestäen ulos koko väkensä  ja varsijousimiehensä ja alkoi lähestyä saksalaisia. Silloin astuivat kaikki piispan miehet kuningas Vladimirin, sotapalvelusveljien ja kauppiaiden kanssa rohkeasti kuningasta vastaan laittauduttuaan sotavarusteihinsa. Ja kun he ehtivät vastatusten, menivät autuaan Maarian kirkon rovasti Johannes, kuningas Vladimir ja monet toiset sotajoukkojen väliin ja suostuttelivat  kuningasta, että hän ei häiritsisi kirkkoa sanoillaan, jolloin häntä ja hänen kansaansa eivät myöskään häiritsisi saksalaiset, jotka kaikki olivat voimakkaita sotavarusteissaan ja joilla oli kova halu taistella venäläisten kanssa. Heidän tulisuudestaan säikähtäneenä kuningas käski sotajoukkonsa perääntymään ja siirtyi piispan luokse ja  osoitti hänelle kunnioitustaan kohdellen häntä kuin henkistä isää, ja samoin otti piispa hänet vastaan kuin oman poikansa. Ja he jäivät yhteen kunnes olivat keskustellen neuvotelleet kaikista rauhan ehdoista.
Rauhan solmimisesta kuninkaan kanssa ja Liivinmaan jättämisestä vapaaksi
Lopulta kuningas jätti, kenties Jumalan vaikutuksesta, koko Liivinmaan vapaana isä piispalle, jotta heidän välillään varmistettaisiin ikuinen rauha ja liitto niin liettualaisia kuin muitakin pakanoita vastaan, ja kauppamiehillä olisi aina taattu vapaa kulku Väinalla. Ja kun se oli tehty, lähti kuningas kauppamiestensä ja väkensä kanssa riemuiten Väinaa ylös takaisin omaan kaupunkiinsa Polotskiin. Ja piispa, myös koko seurueineen. lähti vielä suuremman riemun vallassa takaisin Liivinmaalle.
Lättiläisten riidasta sotapalvelusveljien kanssa ja liiviläisten ja lättiläisten liitosta
Heidän takaisintulonsa jälkeen puhkesi suuri riita pelloista ja  mehiläispöntöistä Võnnun sotapalvelusveljien ja Austinen lättiläisten välille, jotka silloin olivat piispan valtapiirin alueella. Ja koska veljet olivat tehneet vääryyttä monelle lättiläiselle, ehti valitus piispalle, ja isä piispa lähti liikkeelle yhdessä kunnianarvoisan isä Philippin, Ratzeburgin piispan kanssa, ja hän kutsui sotapalvelusveljet neuvotteluun lättiläisten ja liiviläisten kanssa, jotta riita saataisiin loppumaan ja entinen yksimielisyys palaamaan. Ja he keskustelivat keskenään väitellen kaksi päivää, eivätkä pystyneet pääsemään keskenään minkäänlaiseen rauhansopimukseen. Sen takia solmivat liiviläiset ja lättiläiset saksalaisten luota lähtiessään liiton keskenään ja vahvistivat sen pakanoiden tapaan astumalla miekkojen päälle. Heidän joukostaan Caupo sanoi, ettei hän koskaan peräänny Kristuksen uskosta, vaan astuu piispan edessä pois liiviläisten ja lättiläisten joukosta keventääkseen kristinuskon heille tuottamia velvoitteita. Mutta hänen aikeistaan huolimatta kaikki muut ryhtyivät liittoon sotapalvelusveljiä vastaan ja suunnittelivat lyövänsä kaikki saksalaiset ja Kristuksen ulos liiviläisten maalta. Sen nähdessään  lähtivät piispat ja sotapalvelusveljet kaikkien ystäviensä kanssa takaisin omaan linnakkeeseensa.
Toreidan liiviläisten liitosta ja liittymisestä Kristuksen nimeä ja Riialaisia vastaan
Sitten kokoontuivat Satteselen liiviläiset linnoitukseensa ja lähettivät sanan lenevardelaisille, holmilaisille, toreidalaisille ja kaikille liiviläisille ja lättiläisille neuvottelun tuloksesta.  Ja kaikki olivat yksimielisiä ja alkoivat vahvistaa linnoituksiaan suunnitelmanaan viljankorjuun jälkeen vetäytyä yllättäen takaisin niihin.  Ja suunnitelman sai tietoonsa Daniel, joka oli voutina Lenevardessa, ja hän otatti kiinni piirikuntansa liiviläisten vanhimmat, jotka olivat osallisina ovelassa suunnitelmassa, ja laittoi heidät köysiin ja poltti heidän linnoituksensa.
Luopioiden linnoitusten polttamisesta
Samoin antoivat Riialaiset, kuullessaan holmlaisten pahoista ajatuksista, hävittää ylimmän osan heidän kivilinnoituksestaan, jonka oli rakennuttanut heidän ensimmäinen piispansa Meynard. Ja Toreidassa he sytyttivät yön hiljaisuudessa palamaan toreidalaisten linnoituksen, etteivät he valmistelisi vakavampia taisteluita riialaisia vastaan. Niin tehtiin tyhjäksi uskottomien liitto. Mutta Satteselen liiviläiset, jotka jo aikaa sitten olivat vetäytyneet omaan linnoitukseensa, alkoivat valmistella sotaa Sigevalden sotapalvelusveljiä vastaan ja aloittivat jäljittämällä heidän perheitään ja tappamalla monia heistä. Mutta sotapalvelusveljet astuivat ulos linnoituksestaan Sigevaldessa, jonka he olivat hiljattain rakentaneet ja ajoivat päällekarkaajat pakenemaan ja tappoivat heistä monia. Mutta liiviläiset, aikaisempia monilukuisemmat ja voimakkaammat, ajoivat heidät takaisin linnoitukseensa, hyökäten uudestaan heidän kimppuunsa, ajaen heitä takaa ja tappaen heistä monia. Ja sillä tavoin he taistelivat monta päivää. Ja piispa kuuli heidän riidastaan, ja lähetti sanansaattajia tiedustelemaan sodan syitä. Ja liiviläisten lähettiläät tulivat Riikaan ja esittivät lukuisia valituksia sotapalvelusveljien johtajasta Rudolfista, kertoivat heiltä ryöstetyn paljon peltoja, niittyjä ja omaisuutta. Ja piispa lähetti matkaan pappi Alebrandin, joka oli ristinyt heidät, monien muiden kanssa, ja he yrittivät turhaan saada riitaa loppumaan. Ja piispa itse tuli yhdessä Ratzeburgin piispan Philippin kanssa Toreidaan ja kutsuttuaan koolle sotapalvelusveljet ja liiviläiset, kuuli heidän riita-asiaansa. Ja liiviläiset sotavarusteineen istuivat joen toisella puolella ja keskustelivat saksalaisten kanssa esittäen lukuisia syytöksiä sotapalvelusveljiä vastaan. Ja piispa lupasi, että kaikki vääryydellä viety palautetaan liiviläisille.  Mutta mitä tuli siihen omaisuuteen, jota liiviläiset olivat ryöstäneet ylösnousunsa aikana, he eivät luvanneet palauttaa, sillä sen he olivat oikeudella ottaneet. Ja viisaiden miesten neuvosta vaati piispa liiviläisiä antamaan poikansa pantteina, että he eivät hylkäisi kristinuskoa. Mutta he eivät aikoneet antaa panttivankeja eivätkä kuunnella sen enempää piispaa kuin sotapalvelusveljiäkään, vaan juuria kristinuskon yhdessä kaikkien saksalaisten kanssa pois maasta. Sen ymmärtäessään lähtivät piispat takaisin Riikaan. Mutta heidän seuraajansa pyysi kyynelsilmin, että lähetettäisiin Ratzeburgin Philipp yhdessä pappi Johanneksen kanssa takaisin katsomaan, olisivatko he jo rauhoittuneet ja ottaneet vastaan autuaaksi tekevän opin suostuttelut. Ja liiviläisten luokse lähetettiin  Ratzeburgin Philipp yhdessä pappi Johanneksen, piispan veljen Theodericin, Caupon ja monien muiden kanssa. Ja kaikki istuutuivat yhdessä liiviläisten kanssa heidän linnoituksensa edustalle neuvottelemaan rauhan ja oikeuden asiaa. Mutta eräät heistä, tullen takaapäin, tiedottivat valheellisesti, että sotapalvelusveljet ryöstävät piirikuntaa sotaväkineen. Ja sitten he ottivat papin ja piispan veljen Theodericin ja vouti Gerhardin ja ritarit ja hengenmiehet kaikkine renkeineen kiinni kauhealla metelillä, veivät heidät linnoitukseen ja laittoivat heille vartijat ja pieksivät heitä. Ja he tahtoivat ottaa kiinni piispan, mutta hänen pappinsa ja tulkkinsa Henric lättiläisten heimosta uhkailivat ja estivät heitä. Mutta heidän huutonsa ja raivoamisensa tauottua pyysi piispa heitä luovuttamaan takaisin hänen rovastinsa ja kaikki muutkin ja esitti uhkauksia sellaisen rienauksen takia. Ja kaikki tuotiin takaisin ja piispa suostutteli heitä yhä uudestaan, etteivät he jättäisi ristimisen sakramentteja eivätkä hylkäisi kristinuskoa ja Jumalan palvelua ja kääntyisi takaisin pakanauskoonsa ja pyysi heiltä kahta kolmea poikasta panttivangeiksi. Mutta he vastasivat kyllä ystävällisesti, mutta eivät suostuneet antamaan panttivankeja. Ja lausuu piispa: "Voi teitä, joilla on epäuskoinen sydän, tylyt kasvot ja sujuva kieli, tuntekaa oma luojanne." Ja kysyy: "Ettekö tekisi välillä rauhaa, tunnustaisi todellista Jumalaa ja luopuisi pakanarituaaleistanne?"  Mutta mitään saavuttamatta, aivan kuin ilmaa piesten, he lähtevät takaisin Riikaan.  Eivätkä liiviläiset suinkaan vähentäneet sotimistaan sotapalvelusveljiä vastaan.
Satteselen linnoituksen piirittämisestä ja valloittamisesta
Niinpä piispa Albert, tahtoen erottaa jyvät akanoista  ja juuria pois maassa virinneen pahan, ennen kuin se leviäisi, kutsuu kokoon ristiretkeläiset, sotapalvelusveljet johtajineen ja riialaiset sekä vielä uskolliset liiviläiset. Ja he kokoavat suuren sotaväen ja kaikki tarpeelliset varusteet ja liikkuvat kohti Toreidaa ja piirittävät siellä Dabrelin (Satteselen liiviläisten vanhin) linnoituksen, jossa uskostaan luopuneet liiviläiset olivat, eivätkä ainoastaan sotapalvelusveljien liiviläiset, vaan myöskin piispan liiviläiset Koivan toiselta puolelta, joiden johtaja ja vanhin oli Vesike. Ja liiviläiset ilmestyivät linnoituksen takapuolelta ja haavoittivat  monia sotajoukosta, ottivat heidän hevosensa ja aseensa ja lähtivät takaisin linnoitukseen ja sanoivat: "Olkaa vahvoja, liiviläiset, ja taistelkaa, ettette joudu saksalaisten orjiksi."  Ja he taistelevat, puolustaen itseään monia päiviä, mutta saksalaiset murentavat katapulteilla linnoituksen puolustuksen, ja linkoavat sinne paljon suuria kiviä, tappavat ihmisiä ja paljon vetoeläimiä. Yhdet ajavat liiviläisiä nuolin pois puolustuksesta, haavoittaen monia, toiset pystyttävät puolustusrakennelman, jonka tuuli paiskaa alas seuraavana yönä, ja puhkeaa suuri meteli ja  riemunkiljunta linnoituksessa, ja palvoen omia Jumaliaan muinaisten tapojen mukaan he tappavat paljon eläimiä, uhraten koiria ja sikoja, ja viskaavat ne kristittyjen pilkaksi piispan ja koko sotaväen edessä alas linnoituksesta. Mutta koko heidän vaivansa on turhaa, sillä pystytetään parempi puolustusrakennelma, nostetaan nopeasti puutorni ja työnnetään vallihaudan kohdalle, ja kaivetaan linnoitusta alhaalta päin.  Sillävälin puhuttaa Russin (Latgallien vanhin Soteclesta) linnoituksen huipulta Bertoldia, Võnnun (veljeskunnan) johtajaa, kuin omaa draugiaan, se on toveriaan, ottaen kypärän päästään ja kumartuen alas muurilta, ja julistaa rauhaa ja entisiä ystävyyden sanoja. Ja äkkiä, saaden jousimiehiltä nuolen päähänsä, putoaa maahan ja kuolee myöhemmin. Niin siis saksalaiset eivät lepää vallin reunalla valittaen yöllä eikä päivällä, kunnes ehtivät lähelle linnoituksen yläosaa, kun valli murenee, kun odotetaan koko puolustuksen putoavan alas. Ja liiviläiset, nähdessään kaikkein varmimman linnoituksensa  yläosan jo romahtavan, lähettävät toivonsa menettäneinä ja sekaannuksessa omat vanhimpansa, Assen (Toreidan liiviläisten vanhin) muiden mukana, piispan luokse, anovat anteeksiantoa ja pyytävät, ettei heitä tapettaisi.  Mutta piispa vaatii heitä palaamaan uskonsakramenttien tykö ja lähettää linnoitukseen lippunsa, jonka yhdet nostavat ylös ja toiset heittävät alas. Sen jälkeen sidotaan Asse kiinni kidutettavaksi (*4), sota alkaa uudestaan, puhkeaa viimeinen taistelu, edellisiä vihaisempi. Lopulta he alistuvat ja nostavat ylös autuaan Maarian lipun, laskevat päänsä piispan edessä ja pyytävät hartaasti armoa ja lupaavat ottaa heti takaisin hylkäämänsä kristinuskon ja pitävänsä tulevaisuudessa lujasti kiinni kaikista pyhistä asioista ja etteivät he enää koskaan muistele pakanoiden rituaaleja. Piispa, säälien heitä, kieltää sotaväkeä tunkeutumasta linnoitukseen, tappamasta katuvia ja lähettämästä monien henkiä helvettiin. Ja uskollisesti  piispaa kuullen ja kunnioitustaan osoittaen sotaväki lopettaa taistelun ja antaa armon uskottomille, että he tulisivat uskollisiksi. Ja piispa lähti joukkoinensa takaisin omaan kaupunkiinsa vieden mukanaan liiviläisten vanhimmat varmistaakseen että muut tulisivat uudistamaan uskonlupauksensa ja nostaisivat taas valtaan entisen rauhan ja hiljaisuuden.
"Sotapalvelusveljet"  ovat  piispojen  Saksasta  haalimia  väkivaltarikollisia  ym.  roskaväkeä,  jolle  oli  luvattu  synninpäästö  jos  he  kohdistavat  taipumuksensa  pakanoihin.  Liiviläisten  ja  virolaisten  verinen vastarinta  kristillistämistä  vastaan ei  riittänyt  itsenäisyyden säilyttämiseen,  mutta  maaseudun  saksalaistaminen  onnistuttiin estämään.  Varsinaiset  ritarit  eivät  olleet  sotapalvelusveljiä  sivistyneempiä.
	Papin ja hänen kumppaniensa marttyyrikuolemasta
Vredelandin linnoituksessa oli eräs sisteriläisten veljeskunnan pappi Frederic Alzellasta,  jonka piispa paavin valtuuttamana oli ottanut evankeliumityöhön.  Palmupuiden pyhänä (12.4. 1215) hän pyhittää vuolaasti kyynelehtien Meidän Herramme mysteeriota  ja pitää läsnäolijoille lempeästi neuvovan kannustuspuheen Meidän Herramme rististä.  Ja vietettyään Meidän Herramme ylösnousemuksen pyhää (19.4. 1215) hän halusi oppilaansa ja  monien muiden kanssa matkustaa laivalla alas Riikaan. Ja saarelaiset tulivat häntä vastaan jokisuussa ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa. He ottivat  vangeiksi hänet, hänen oppilaansa ja monia liiviläisiä, ja veivät heidät mukanaan omilla  ryövärilaivoillaan. Pysähdyttyään Adja-joen rannalla he piinasivat häntä monenlaisilla julmuuksilla. Sillä kun hän  oppilaansa kanssa rukoillen julisti kiitosta Jumalalle, he pieksivät molempia nuijillansa päähän  ja selkään ja sanoivat rienaten: "Laula! Laula! Pappi!" Sen mukaan kuin kirjoitettu on "Minun  selkäni päällä ovat syntiset riehuneet. Mutta oikeamielinen Jumala katkoo heidän kaulansa",josta kerrotaan myöhemmin. Sen jälkeen, vuoltuaan teräviksi kovat ja kuivat puut ja työnnettyään ne heidän sormenkynsiensä  ja lihansa väliin, he kiduttivat heitä pistohaavoilla ja sytyttivät sitten tulen heidän alleen ja piinasivat  heitä julmasti. Ja lopuksi he tappoivat heidät lyömällä kirveillä lapaluiden väliin ja päästivät heidän  henkensä täysin epäilyksettä marttyyrien osaan ja viskasivat heidän ruumiinsa pois, kuten on  kirjoitettu "Sinun pyhimyksiesi ruumiit (ovat he antaneet) metsän eläimille, he ovat valuttaneet heidän  vertaan kuin vettä Jerusalemin ympärille, eikä ollut ketään joka olisi ne haudannut."  He veivät monia liiviläisiä Saarenmaalle vangiksi, ja he kertoivat takaisintultuaan kaikesta edelläkerrotusta.
	1215 Meynardin ja hänen kumppaniensa tappamisesta
Myös Meynard Koknesestä (venäläinen ruhtinaskunta ja sen keskus Väinän ääressä) kokosi jälleen taistelutovereineen sotaväen Jersikan (venäläinen ruhtinaskunta ja sen keskus Väinän ääressä) kuningasta  Wissewaldia vastaan. Ja Wissewald kuuli tämän ja lähetti sanansaattajat liettualaisten luokse, jotka tulivat  ja väijyivät Väinän takana. Ja heistä tietämättöminä tulivat ne, jotka olivat Meynardin mukana, valloittivat  Jersikan ja saivat suuren ryöstösaaliin ja hevosia ja karjaa. Ja Väinan toiselle rannalle ilmestyivät liettualaiset pyytäen, että heille tuotaisiin laivoja, jotta he voisivat tulla uudistamaan rauhan heidän kanssaan. Liian hyväuskoisina näiden petollisten sanojen suhteen lähettävät he,  sinisilmäiset, heille laivoja. Ja liettualaiset alkavat heti tulla yli joen ja toiset vetävät yli toisia ja heitä tulee aina enemmän ja enemmän. Lopulta alkoi koko sotaväki Väinaan syöksyen uida joen yli heidän luokseen.  Nähdessään heidän joukkonsa ja peläten tulevaa yhteenottoa lähtevät monet ritareista alas Väinaa ja  tulevat terveinä takaisin Kokneseen. Toisten paetessa tietä pitkin lättiläisten kanssa hyökkäävät liettualaiset  takaapäin heidän kimppuunsa, ja nähdessään oman joukkonsa vähäisen määrän lähtevät lättiläiset karkuun.  Taisteluun jäivät ritarit Meynard, Johannes ja Jordan, ja kykenemättöminä taistelemaan niin suurta joukkoa vastaan kaatuivat he lopulta heidän tappaminaan. Ja piispa ja Riialaiset saivat kuulla sen ja surivat heitä  sanoen "Ovat urheat kaatuneet sodassa ja sota-aseet tuhoutuneet!"
	1215 Piispojen paluusta Saksanmaalle ja heidän suuresta ahdingostaan merellä
Ratzeburgin piispa, rientäessään yhdessä Eestinmaan piispan Theodericin kanssa Roomaan kirkolliskokoukseen, antautui Saksanmaalle palaavien ristiretkeläisten kanssa meren armoille ja kiiruhti yhdeksällä kogilla kohti Gotlantia. Ja seuraavana yönä nousi kova vastatuuli ja ukonilma. Kun he olivat kärsineet koko päivän myrskyn kourissa, joutuivat he lopulta hakemaan turvaa uudesta satamasta Saarenmaalla. Niinpian kuin saarelaiset kuulivat heidän olevan tulossa Riiasta, he uhkasivat heitä sodalla. Lähettäen sanaa yli koko Saarenmaan he kokosivat suuren laivaston. Ja toiset, jotka olivat olivat tulleet hevosilla, rakensivat rannalla puurakennelmia, jotka he täyttivät kivillä, aikoen sulkea sataman, jonka sisääntuloväylä oli ahdas, ottaakseen kiinni ja tappaakseen kaikki sisäänsuljetut. Mutta saksalaiset, mentyään rantaan pienillä veneillä, leikkasivat miekoin viljaa pelloilta, tietämättä sotaväen olevan läheisellä rannalla. Toisellakin rannalla he tekivät samaa päivästä päivään. Lopulta saarelaiset ottivat  heistä kahdeksan kiinni yllätyshyökkäyksellä, tappoivat yhdet, ottivat vangeiksi toiset ja kaappasivat yhden veneen. Tästä suuresti rohkaistuneina he lähettivät sanan kaikkiin Eestin maakuntiin, väittäen ottaneensa vangiksi Riian piispan ja hänen koko sotaväkensä. Ja kaikki saapuivat suurilla sotaväillä. Ja auringon noustessa aamulla näytti koko meri olevan mustanaan heidän ryövärilaivojaan. Ja he taistelivat meitä vastaan koko päivän. Monet heistä toivat paikalle puurakennelmia ja vanhoja veneitä, laskivat ne merenpohjaan täynnä kiviä ja estivät näin poispääsyn satamasta. Tästä hyvin säikähtäneinä arvelimme, ettemme pääse heidän käsistään.
Kuinka me Jumalan armosta pelastuimme tulelta
Eräät heistä toivat mukanaan kolme jättiläismäistä, eläimenrasvalla kyllästettyä ja palavaa puulautalle pystytettyä kuivaa puuvuorta. Ensimmäinen tuli, joka loimusi korkeammalle kuin toiset, lähetettiin kohti merta, ja se lähestyi meitä voimakkaan etelätuulen puskiessa sitä raivokkaasti päällemme. Ja eestiläiset vahtivat sen kulkua kierrellen ryövärilaivoillaan tulen ympärillä ja johtaen sitä suoraan keskelle koggeja.  Kogit olivat kaikki sidottuina yhteen, jotta meidän olisi helpompi puolustautua vihollista vastaan, ja sitäkin enemmän pelkäsimme, ettemme voi välttyä tulelta. Ja kun tuli, kaikkia koggeja korkeampi, ulotti jo liekkinsä meihin, kutsuimme piispan ulos kamaristaan, josa hän rukoili yötä päivää. Ja hän tuli ja näki, ettei meillä ollut muuta neuvoa ja apua kuin jumalallinen. Ja nostaen silmänsä ja kätensä kohti taivasta hän rukoili pelastusta kouraantuntuvasta tulesta. Ja me kaikki näimme -ja katsos! -Silloin kääntyi etelätuuli itäiseksi ja tuuliviiri purjeen kyljessä vaihtoi suuntaansa ja itätuuli työnsi tulen meistä poispäin ajaen sen rauhallisesti merelle.  Ja me kaikki kiitimme Meidän Herraamme, joka silminnähtävästi pelasti meidät kouraantuntuvasta tulipalon vaarasta. Ja he työnsivät liikkeelle toisen ja kolmannen tulen, joita vastaan taistellessamme ja niiden päälle vettä viskoessamme näimme paljon vaivaa. Nekin ajoi tuuli lopulta meistä poispäin. Sillävälin soutivat jotkut eestiläisistä meidän ympärillämme haavoittaen meistä monia keihäillään ja nuolillaan, ja toiset kiersivät myös ympärillämme syytäen päällemme kiviä ja painavia puunkappaleita. Ja me pelkäsimme sataman sulkemista ja taistelun raskautta.
Kuinka me pääsimme satamasulusta
Meidän kapteenimme Albert Slue lausui: "Jos haluatte kärsivällisesti kuulla sanaa, päästää Meidän Herramme meidät tämänhetkisestä hädästämme. Koska laivamme eivät ole lastissa vaan tyhjät, riittää meille pieni syvyyys ja me voimme mennä ulos toista tietä, jos te, urheat ja sotaan varustetut miehet, lähdette veneisiin ja kiskotte ankkurit ylös ja heitätte ne syvälle, ja käännytte suoraan vihollisen välistä taas takaisin luoksemme.  Toiset seuraavat vetäen koggeja ankkureihin kiinnitetyillä köysillä kunnes tulemme ulos syvälle merelle."   Ja me kaikki kuuntelimme neuvoa ja vedimme, kunnes vaikeuksien jälkeen tulimme ulos avomerelle. Mutta ne ritarit ja rengit, jotka veneissä ottivat ankkurit ylös, olivat kärsineet kaikkein raivokkaimman hyökkäyksen ja haavoittuneet pahasti keihäistä, nuolista ja kivistä. He olivat ottaneet mukaansa  mutkalle taivutetun raudan eli rautakoukun heittääkseen sen johonkin ryövärilaivoista ja siten valloittaakseen sen, ja heittivätkin sen lopulta yhteen laivoista ja aikoivat kiskoa sen lähemmäksi. Mutta kun ryövärit soutivat pakoon hyvää vauhtia, oli vastassa toisia ryövärilaivoja. Ja juuri samalla hetkellä oli piispa rukoilemassa  rukousta autuaalle neitseelle "Näytä olevasi äitimme, näytä olevasi äitimme", näytti hän todella olevansa äitimme. Sillä se pakeneva ryövärilaiva, joka oli suuri ja jossa oli paljon miehiä, halkesi suurella ryskeellä keskeltä kahtia ajettuaan kovalla vauhdilla toisen päälle ja täyttyi vedellä ja miehet putosivat mereen ja hukkuivat. Kaikki toiset joutuivat joutuivat suureen sekaannukseen. Nähdessään meidän ehtineen syvälle merelle he kokoontuivat meren rannalle. Heitä oli monia tuhansia, jotka olivat ratsain ja jalan kokoontuneet kaikkialta Eestinmaalta, ja ryövärilaivoja oli noin kaksi sataa. He alkoivat riidellä keskenään pitäen suurta meteliä ja pieksäen toisiaan, sillä he eivät olleet saaneet minkäänlaista palkintoa kahden viikon vaivannäöstään, mutta olivat menettäneet paljon miehiä hukkuneina ja vielä enemmän jousimiestemme ampumina. Nostettuaan purjeet he hajaantuivat kukin omaan suuntaansa.  Meidän joukkomme ajoi heitä takaa veneillä ja sai heiltä yhden ryövärilaivan ja vei sen mukanaan Gotlantiin. Meidät pelasti tuona päivänä autuas neitsyt, kuten hän on pelastanut kaikki Liivinmaalaiset kaikista vaaroista tähän päivään saakka.

Pakanuudenaikaiset kansat nykyisen Latvian alueella.

*1: Tanskan kuningas siis kokosi kolme vuotta sotajoukkoa, mutta ei saanut Saarenmaalta vallattua muuta kuin sillanpään, jota ei pystytty puolustamaan, vaan vaivalla rakennettu linna piti polttaa. Tämä rikkoo käsityksen "ristiretkeläisten" sotilaallisesta etevämmyydestä.

*2: Kuurilaiset olivat joko kartassakin mainittuja kuroneja (curonians), tai heitä ja saarenmaalaisia, jotka molemmat tunnetaan aktiivisina "viikinkeinä" eli merirosvoina. Kuurilaiset mm. vangitsivat viikinkiretkellään Suomen piispan, Rudolfin, Rikalan kaupungissa Halikossa. Piispan arvoesineet ehdittiin kätkeä taistelun aikana, ja ne on nyttemmin löydetty ja ovat nähtävillä Kansallismuseossa. Saarenmaan ja kuurilaisten yhteyttä vahvistaa Kuresaaren kaupungin nimi, joka periytynee pakanuuden ajalta. Kuurilaisten kansallisuudesta ei ole päästy tutkijoiden keskuudessa yksimielisyyteen, koska jotkut seikat viittaavat balttilaiseen heimoon ja toiset johtolangat antavat aihetta pitää heitä itämerensuomalaisina. Ratkaisu saattaa olla rannikon kuronien ja Saarenmaan ainakin ajoittainen poliittinen yhteys, eli ko. liittoutuma on voinut esiintyä ulkomaille yhteisellä nimellä. Kuurilaiset tarkoittanee "Kurjen kansaa", kuten liiviläiset "Lievon" eli lohikäärmeen kansaa. Kurki on hyvin kiinnostava eläin muinaisen Itämeren piirin ja myös Välimeren alueen kulttuurissa.

*3: Ei siis ole itsestäänselvää, että muut kuin saksalaiset pääsivät automaattisesti marttyyreina taivaan paremmalle puolelle. Philip ja hänen onneton kaverinsa olivat siis syntyjään liettualaisia, ja heidän taivasosuutensa varmisti aidon kristityn papin kuoleminen samassa jupakassa. Pitää kuolla hyvässä seurassa.

*4: K.o. taistelu näyttää ratkenneen piispan eduksi neuvottelujuonen avulla. Luvattiin sovintoa, ja sitten tapettiin puheisiin luottaneet.

EDELLISELLE SIVULLE

TAKAISIN ETUSIVULLE

SEURAAVALLE SIVULLE