8. Pohjois-Eurooppa noin 830 j.a.a.

9. Eurooppa 800-luvulla j.a.a: Kauppatiet

Punaisella merkityillä kauppateillä on todennäköisesti liikkunut suomalaisia kauppiaita ja meidän tuotteitamme. Jo antiikin ajoista lähtien Euroopan ja Lähi-Idän tarvitsemasta "norsunluusta" suuri osa tuli Jäämeren rantojen mursuista, ja vaihtotavarana pohjoiseen virtasi mm. karkaisemattomia miekkoja, joista merisaamelaiset, bjarmit ja samojedit tekivät harppuunoita. Toinen etelän ihme oli permiläisten vanhoilla alueilla vielä äskettäin yleinen löytö: Hopeinen koristeltu astia.

Valtakunnanarkeologi J.R.Aspelin esitteli niitä useita teoksessa "Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta". Vientituotteitamme olivat mm. turkikset, majavan "hausa" ja muut metsästä hankittavat hyödykkeet. Volgansuomalaisten erikoistuote oli hunaja, obin-ugrilaisten kalaliima, jota alunperin käytettiin nuolien kokoamiseen mutta jolle varhais-keskiajalla löytyi markkinat Euoroopan luostareista, joissa sillä liimattiin kirjoja. Suomessa kehittyneellä tyylillä tehtyjä koruja on löytynyt mm. Skandinaviasta, joten niitä lienee valmistettu vientiin. Eräs todennäköinen valmistuspaikka on ollut Vanajan muinaiskaupunki kartassa näkyvän Kokemäenjoelta Vantaan kautta Suomenlahdelle johtavan vesireitin varrella.

Novgorodin kauppatasavallan laajennettua hankintaaluettaan karjalaisten maille Vienanmerelle, sieltä alkoi virtaamaan markkinoille keittämällä kuivattua merisuolaa ja tankorautaa. Myöhemmin karjalaiset maksoivat veronsakin Venäjälle näillä esiteollisuus-tuotteilla. Teollinen toiminta loppui Karjalassa vasta Pietari Suuren hallinnollisella määräyksellä, kun hän antoi Karjalan rautavarat ulkomaiseen omistukseen. Historiankirjat tosin muistavat, että P.Suuri "aloitti" rautateollisuuden Karjalassa.

Olaus Magnuksen tunnetussa "Charta Marinassa" ja sen selityskirjasessa mainitaan, että Suomesta viedään paljon valmiita laivoja mm. Ruotsiin (1400-luvulla). Tuskinpa Ruotsin kruunu olisi sijoittanut telakkoja laivanrakennusperinteitä vailla olevaan maakuntaan, joten suomalaiset laivat ovat todennäköisesti olleet hyviksi tunnettuja jo aikaisemmin. Norjasta tiedetään, että keskiajalla merisaamelaiset valmistivat ja myivät kalastus- ja rannikkoaluksia norjalaisille talonpojille, mikä liiketoiminta on voinut alkaa jo "viikinkiajalla".

Lännessä tärkein kauppakeskus oli Dorestad friisien maalla. Friisien itämerenkauppa edelsi hansaa ja kilpaili Gotlannin kanssa myös Suomen markkinoista. Birka, josta paljon puhutaan oli toista Mälarin alueen kauppapaikkaa, Helgötä, lyhytikäisempi. Birkan rappeutumisen ja mahdollisen hävityksen v. 975 j.a.a. kanssa samoihin aikoihin hopeaa, arvoesineitä ja vaakoja alkoi ilmestyä Varsinais-Suomen löytöihin. Mahdollisesti Gotlanti vahvisti siihen aikaan asemaansa ja syrjäytti svealaiset mm. Suomen markkinoilta, tai suomalaisten lisääntynyt aktiivisuus kaukokaupassa kalvoi Birkan elintilaa.

On kiinnitetty paljon huomiota sanueeseen "birka...birk...björkö...koivisto-...pirkkalaiset", ja erilaisia teorioita on esitetty. Vaikka "birk"-sanan alkuperä on toistaiseksi epäselvä, melkoisen todennäköisenä voidaan pitää hypoteesia, että ko. käsite on liittynyt kauppapaikkoihin ja ulkomaisten kauppiaiden niissä ja niihin johtavilla teillä nauttimaan "lain suojaan". Suomen rannikolta on paikallistettu useita "birk-koivisto" -satamapaikkoja ( Unto Salo: Suomen kaupunkilaitoksen synty ja varhaisvaiheita, Hist.arkisto 78, 1982), joihin siis vieraat kauppiaat saattoivat rauhassa tulla. Kun birkaa pidetään melko yleisesti myös muuna kuin tiettyyn Mälar-järven saareen liittyvänä ainutkertaisena paikannimenä, ahvenanmaalaiset uskovat Birkan olleen heidän saarillaan. Tämän käsityksen tukena on erään kristityn lähetyssaarnaajan säilynyt kertomus matkastaan pohjolan pakanoiden maille "Birkaan", jossa reitin kuvaus sopii paremmin Ahvenanmaalle kuin Ruotsin sisäjärvelle.

Idässä tärkein ostaja oli arabimaailma ja rikas Keski-Aasia. Siihen aikaan Eurooppa oli köyhä takapajula, ja vanhan maailman kaikki raha oli idässä. Idänkauppa oli riippuvaista Volgan ja muiden Venäjän jokien alajuoksujen kulloisestakin hallitsijasta ja poliittisesta vakaudesta alueella. Erilaisten paimentolaisten ja muiden häiriköiden tunkeutuminen ajoittain kohti länttä aiheutti pitkäaikaisia katkoja pohjolan kaupankäyntiin ja olivat osaltaan syinä köyhempiin ja löydöttömämpiin vuosisatoihin myös Suomessa.

800-luvulla Volgan vesireittiä kontrolloi Bolgaarien kaanikunta pääkaupunkina Bolgar. Arabialaisen diplomaatin ja tiedemiehen Ibn Fadlanin matkakertomuksessa mainitaan itämerensuomalaiset ja erityisesti vepsäläiset. Nämä olivat Bolgarin kaanin liittolaisia ja mahdollisesti veronalaisia, mitä Fadlan ei mainitse. Käytännöllisistä ja kaupallisista syistä permalaiset, volgan-suomalaiset ja vepsäläis-karjalaiset olivat useimmiten sen puolella poliittisesti, joka pystyi takaamaan tärkeiden kauppareittien rauhan. Goottien historioitsijan, Jordanesin, maininta mordvalaistren, merjalaisten ja muiden suomalaiskansojen kuulumisesta Hermannarikin valtakuntaan, on uskottavaa tätä taustaa vasten. Vielä tataarien hyökätessä Moskovaa vastaan, aikakirjojen mukaan suuri "tsuudien" apujoukko yritti vielä turhaan pelastaa liittolaiskaupunkiaan.

"Suur-Bulgaria" ei päästänyt yleensä arabi- tai persialaiskauppiaita Bolgarin kaupunkia pidemmälle, eikä pohjanmiehiä siitä etelään. Tämä aiheutti ristiriitaa liikevoittojen jäädessä kohtuuttomassa määrin bolgarilaisille välittäjille, ja "varjagit" hyökkäsivätkin lopulta Bolgariin ja valloittivat sen. Heikentynyt bolgaarivaltio ei pystynyt sen jälkeen vastustamaan mongolien rynnäkköjä, ja koko kaupankäynti katkesi, -ja tälläkertaa lopullisesti. "Hopeatie", kauppaverkosto joka yhdisti pohjolan turkisalueet, Kalifaatin ja Bysantit rahat, Turkmenistanin hopeakaivokset, ja jopa mm. inkeriläisille ja volgan-suomalaisille tärkeiden kaurisimpukoiden lähteen, Andamaanien saaret, oli kehittynyt vuosituhansien aikana. Kouluopetus ja yleissivistys tuntee vain sen läntisen haaran, -ja läntisimmän nimityksen: "Idäntie". Tuskin Ibn Fadlanin Volgalla tapaamat virolais-tsuudilaiset varjagi-kauppiaat kokivat liikkuvansa "viikinkien idäntiellä".

Bolgarin aseman perivät läntisemmän reitin keskukset Kiev ja Novgorod, joihin liitetään usein epähistoriallinen tarina Rurikista ym. viikinkiveljeksistä. Venäläinen historiantutkimus on löytänyt paljon uutta tietoa Novgorodin "arvoituksesta". Nestorin kronikka mainitsee Novgorodin ja koko "Venäjän" perustajina kaksi slaavilaista ja kolme suomalaista heimoa: Tsuudit, slaavit (sloveenit), krivitsit, vepsäläiset ja merjalaiset. Tähän uskoo tutkimuskin. Novyi-gorod, eli uusi kaupunki, perustettiin yhdistämällä kolme erillistä kauppa- ja hallintoasutusta tai linnoitusta, jotka siis olivat ne "vanhat kaupungit". Nestorin maininta varjagien kutsumisesta hallitsemaan, on herättänyt toisaalta kritiikitöntä halua uskoa kronikka kirjaimellisesti, mutta myös kiperää arvostelua, ja paljon kysymyksiä on vielä avoinna. Nestor itse mainitsee "varjagien" yhteydessä useita mahdollisuuksia heidän kotimaakseen: "Noita varjageja nimitettiin russeiksi (1.), vaikka toiset nimittivät heitä sveanmaalaisiksi (2.), toiset taas normanneiksi(3.) tai anglosakseiksi (4.), ja jotkut jopa gotlantilaisiksi (5.)." (Nestorin kronikka, WSOY 1974, s.17)

Varjagien kansallisuudesta ei siis ole varmuutta. Lennart Meri arvelee sanan "varjagi" tulevan muinaisskandinaavisesta sanasta, joka tarkoittaa "valaliittoa" tms.. Oletettavasti pitkälle kauppa- tai sotaretkelle lähtijät solmivat jonkinlaiset "kaveria-ei-jätetä" -sopimuksen, josta siis ko. sana ja käsite. Toinen suosittu sana, "viikinki", esiintyy muuten Eddassa vain merirosvoista ym. epäsuosituista ja nimeltämainitsemattomista henkilöistä puhuttaessa. Ketään arvostettua persoonaa ei mainita "viikinkinä". Myöhempi jälki-romanttinen rudbeckiaaninen ja freudenthaalilainen kirjoittelu onkin toinen juttu.

Kronikat mainitsevat Kievin Venäjällä kaksi privilegioita nauttivaa ryhmää, varjagit ja kolbjaanit. Jos edelliset olivat em. svealaisia tai anglosakseja, jälkimmäiset olivat jotakin muuta. Uskottavin selitys on, että kolbjaanit olivat Venäjän alueen vanhojen suomalais-ugrilaisten heimojen ylimysluokkaa, joka osin säilytti asemansa ja erityisiä oikeuksia vielä slaavilaistumisen jälkeenkin. Mm. eräs pajarisuku polveutui merjalaisesta ruhtinassuvusta. Kolbjaanien yhdistämistä suomalais-kansoihin tukee sanan esiintyminen Vienan aluetta koskevissa maininnoissa, joissa kirjoittajalla ei pitäisi olla mitään syytä olla käyttämättä "varjagi"-sanaa, paitsi jos po. ryhmä ei ole skandinaaveja.

Nestorin epävarmuus "rusien" kansallisuudesta tukee em. "kauppiaskasti" -hypoteesia. Gotlantilaisten ja anglosaksienkin läsnäolo Venäjän ikimuistoisilla jokireiteillä ei ole mitenkään epätodennäköistä. Novgorodin (Venäjän) perustaja-kansallisuuksistakin on löytynyt uutta tietoa. Venäläiset tutkijat ovat analysoineet vanhoja kronikoita ja rekontruoineet neljännen Novgorodissa vaikuttaneen suomalaiskansan nimen: Nerevat. Nereva-heimo lienee ollut Ilma-järven itäpuolen asujaimistoa, ja nimi liittyy luontevasti merja...muroma...metscerä -nimistöön. Myös kansallisuusnimeksi päätynyt rhos...rus...russia on sanut uutta valaistusta.

Novgorodissa oli omia kortteleita siellä pysyvästi asuville vieraille kauppiaille, mm. karjalaisilla oli omansa. Eräs kortteli oli "prusskaja". Siellä asustivat Novgorodin liettulaiset, mutta sana ei ole venäjässä heidän nimityksensä, vaan slaavien edellisten vuosisatojen aikaisten baltti-naapureiden preussilaisten. Preusseilla tarkoitetaan tässä Itämeren rannikon kansaa, jonka saksalainen ritarikunta joukkomurhasi "ristiretkillään" nykyisen Kaliningradin alueen (Königsbergin) seuduilla. Koska venäläisen korvaan liettua kuulosta preussin kieleltä, nimitys säilyi käytössä silloinkin kun slaavit olivat siirtyneet Puolan seuduilta pohjoisempaan. Nestorin kirjoittaessa kronikkaansa, katoliset liettulaiset olivat paha kilpailija sekä Venäjän valtiolle että kirkolle. Häneltä onkin voinut unohtua, mikä varjagi-kauppiaiden ryhmä kantoi "rus"-nimeä, ja jätti sen ko. yhteiskuntakerrostuman nimitykseksi, jne.. Liettualais-lättiläisten kauppavieraiden lisäksi Novgorodin "prusseja" ovat voineet olla slaaveihin sulautuneen ja kadonneen balttilaista kieltä puhuneen goljaani-kansallisuuden edustajat.

Nykyisen Valko-Venäjän tutkijat pitävät yhtenä todennäköisenä vaihtoehtona, että valkovenäläisen kansallisuuden syntyvaiheessa keskeistä osaa näytellyt krivitsien heimo ei olisikaan ollut alunperin slaavilainen, vaan balttilainen -siis liettualais-lättiläinen, joka myöhemmin slaavilaistui. Tähän päätelmään on tultu arkeologisen aineiston pohjalta mm. Professori Georgij Shtykhavin tutkimuksissa. Jos po. tutkimusprosessi vahvistaa, kuten on odotettavissa, valkovenäläisten balttilais-krivitsiläisen alkuperän, se sulkee pois nykyisen käsityksen russ-sanueen alkuperästä. Venäläiset olivat "ryssiä" jo ennen slaavilaistumistaan?! Nestorin luoma Rurik varjageineen jää siis maailmankirjallisuuden hahmoksi, ja puheet "ryssä"-sanan skandinaavisista juurista (rhos, Roslagen,...etc.) voidaan lopullisesti haudata väärien hypoteesien pölyttyneeseen arkistoon. Ähäkutti, svekomaanit.

Nestorin paljon siteerattu, mutta vähän kritisoitu maininta varjageista, kuuluisi siis oikeammin: "Pruseja (1.), sveanmaalaisia (2.), normanneja (3.), anglosakseja (4.), ja jopa gotlantilaisia (5.) nimitetään varjageiksi". Viisi 800-luvun Venäjällä kansainvälisissä kauppaseurueissä esiintyvää kansallisuutta luetellaan täsmällisesti omilla nimillään. Suomalais-heimoisia "kauppias-sotureita" ei em. luetteloon sisälly, koska heille oli erityinen nimitys: Kolbjaanit, eli kainulaiset (=nuijamiehet?). Slaaveja Nestor nimitti kronikassaan slaaveiksi olivat he "varjageja" tai eivät.

Varjagi-aika pohjolan kaupankäynnissä päättyi hansan otettua Gotlannilta itämerenkaupan, ja Kultaisen Ordan, eli mongoli-kaanien vallattua Novgorodia lukuunottamatta koko Venäjän. Suomalaisten ja karjalaisten talonpoikien perinne kaukokaupan harrastamisessa jatkui vielä myöhempinäkin vuosisatoina. Kustaa Vaasalle oli suuri harmi, että talolliset purjehtivat Suomen rannikoilta suoraan Tallinnaan, Riikaan ja Danzigiin (Gdansk) myymään tuotteitaan. Tämän luvattoman vaurastumisen lopettamiseksi säädettiin ankaria lakeja ja annettiin privilegioita kaupunkien porvareille, eli periaatteessa sama meininki kuin tämän päivän pankkifuusioissa.

Gotlanti, itämerenkaupan muinainen keskus, säilyi muuta Ruotsia hyvinvoivampana ja talonpoika vapaampana, kunnes Valdemar Atterdag hävitti ja köyhdytti koko saaren 1300-luvulla, mikä samalla lopetti Skandinavian viimeisen jäänteen "viikinkiajan" vapaiden toimeliaiden miesten yhteiskunnasta.

Talonpojan vapaa liikkuvuus ja oikeus myydä omia tuotteitaan oli seuraavien vuosisatojen feodaalis-sentralistisille valtioille kauhistus, mutta tiedämme yhden miltei meidän aikaamme jatkuneen tradition, jonka juuret ovat "varjagi-ajan" laivaretkissä: Sepra-kauppa Suomenlahden saarten kalastajien ja Viron maanviljelijöiden välillä. Kalastaja vaihtoi silakkatynnyrinsä viljelijän perunoihin molemmille edullisessa suhteessa, ilman välikäsiä tms.. Suhde kauppakumppaniin oli hyvin pysyvä, -se perittiin. Tämä liikenne loppui vasta toiseen maailmansotaan.

Takaisin "Suomalaisten alkuperä"-sivulle

EDELLISELLE SIVULLE

TAKAISIN ETUSIVULLE

SEURAAVALLE SIVULLE