Toukokuun juhla, pakanallinen kevään juhla, ja työn kultti

Huolimatta toukokuun ensimmäisen arkisesta yhteydestä taloudelliseen ja poliittiseen näkemykseen, joka korostetusti suuntautui tulevaisuuteen, sen pakanallinen tausta yhdisti sen toisenlaiseen elementtiin, joka tuli näin liitetyksi tämän juhlapäivän sosialistiseen kokonaisuuteen.

Vain sellainen sosialismin historian pintapuolinen tarkastelu, joka perustaa nykyisin vallitseville käsityksille, voi nähdä jotain ristiriitaa siinä, että Liebknechtin kaltainen vanha sosialistinen vallankumouksellinen ottaa puheeksi pakanallisen kevätjuhlan alkuperän ja tuhatvuotisen perinteen sen pyhittäjänä.

Vuonna 1905 SDP:n (sosialidemokraatit) lehti oli vapun kunniaksi kuvitettu tunnetun uuspakanallisen taiteilijan Fiduksen piirroksilla. Ensimmäinen sivu esitti säteilevää kevään jumalaa Balduria ympäröitynä alastomilla ihmisillä muinaisgermaaniseen tapaan. Fidus piirsi sittemmin sekä sosialistien että anarkistien julkaisuihin, ja vapaa-ajattelijoille yhtähyvin kuin oikeistolaisille, joita innosti germaaninen uskonnollisuus ja kansallismielinen kansan palvonta.

Kevään juhla, anti-kristillisissä ja pakanallisissa sävyissä, ylsi korkeimmalle poliittiselle tasolle vuonna 1919, kun uusi tasavallan hallitus aikoi tehdä siitä kansallisen juhlapäivän. Sosialistinen sisäministeri David avasi keskustelun asiasta Reichstagissa:

"Moninpaikoin on säilynyt kansanomaisissa tavoissa ja kertomuksissa primitiivisen luonnon juhliminen toukokuun ensimmäisenä. Nousevan elämänilon tunnoissa, auringon ja valon palatessa luonnon kello herättää meidät kukkien loistossa. Omistamalla tämän päivän työväen taistelulle yhdistämme sen muinaiseen luonnon kunnioittamiseen korkealla kulttuurisella tasolla."

Tämä kiistely osoittaa pakanallisten sosialistien ja kristillisesti ajattelevien vastakkaisuuden po. kysymyksessä. Vastustajiin liittyi myös sosialidemokraattisia puhujia, jotka vetosivat Jeesus Nasaretilaiseen, ja varoittivat kristillisen etiikan hylkäämisestä.

Sosialistisen liikkeen vapaa-ajattelijat pitäytyivät juhlan pakanallisessa tulkinnassa, ja kehittelivät sitä edelleen. Esimerkiksi vuonna 1928 sosialidemokraattisen kirjallisuuspiirin julkaisu julisti:

"Monille muinaisuuden kansoille ensimmäinen toukokuuta oli vuoden arvokkain päivä. Päivän luonne on vielä kiinnostavampi, kun sen ideologinen sisältö ei ole rajoittunut ainoastaan sen nykyiseen viettoon, vaan siihen liittyy eräitä kulttuurisia teemoja mm. kelteillä. Druidit jakoivat liesiin uuden tulen toukokuun ensimmäisenä. Tämä uuden tulen jakaminen oli hyvin pyhä toimitus, ja liittyi työn pyhittämiseen. Alkukantaisten ihmisten ajattelua dominoi yleisesti työn välineiden, viljylysten ja kotieläinten kunnioittaminen.

Jotkut näkevät saman ilmiön vasaran kunnioittamisessa: Vasaran kautta vannottiin, se vahvisti sopimukset, siunasi avioliitot ja sitä käytettiin myös amulettina. Joskus sitä käytettiin talismanina karjasuojien ja asuntojen ovilla, ja myöhemmin kaupunkien porteilla. Kristillinen tunnus, risti, vastaa vanhaa tunnusta, vasaraa. Aura, vene, pyörä, kärryt, sirppi, ja kaikkialla tuli nauttivat samaa kunnioitusta. Tuli on erittäin merkityksellinen symboli, koska se edustaa sosiaalista yhteyttä, sosialistista työ-yhteisöä ja elämää.

Se on myös paimentolaisjoukon vanha tuli. Tulen seremonia oli myös suurten Thing-kokoontumisien keskeinen suoritus. Muinainen vappu-juhlien riitti "Markergeding", joka tunnettiin myös nimillä "Meigeding" tai vanhimmissa dokumenteissa "Meyengeding", toukokuun kokoontuminen, on alkuperältään tuntematon. Se oli rajaseudun yhteisöjen juhlallisin yhteinen tapaaminen.

Se ei ole sattumaa, että kevään juhliminen ja ihmisten kokoontuminen liittyivät toisiinsa. Noiden kaukaisten aikojen henkeen sopi luontevasti, että maaperän tuotto ja velvoitteet yhteisöä kohtaan samaistettiin, koska jumalat kuuluivat arkipäivään sen erottamattomina osina.

Näiden aroilta tulleiden siirtolais-yhteisöjen taantuminen ja lopulta katoaminen, mukanaan heidän korkeasti eettinen tapansa huolehtia taloudesta ja yhteisestä hyvästä, ei vienyt mukanaan toukokuun juhlaa. (Kirjoittaja tekee tässä saman erehdyksen, kuin useimmat druidistiset tai germaanis-mytologiset Euroopan muinaisuuden arvioijat. Hän samaistaa vanhimmat eurooppalaiset traditiot Keski-Aasiasta tulleiden indoeurooppalaisten paimentolaisten perintöön, mistä ei todellakaan ole kysymys. Kirjoittajan tulkinnan mukaan indoeurooppalaisia edeltäneellä eurooppalaisella väestöllä ei olisi mitään tekemistä po. traditioiden kanssa, toisin kuin arkeologia ja eri tieteiden tuloksia rinnastava tarkastelu osoittaa. käänt.huom.) Tämä juhla sensijaan säilytti selvät sosiaaliset yhteytensä, heijastaen yhteiskuntaluokkien konfliktia.

Leikit, joita järjestettiin "Maybaumin" ympärillä, kun se oli ensin juhlallisesti pystytetty, olivat usein tilaisuus talonpojille ja työläisille esittää riistäjiin ja sortajiin kohdistuvia satiireja. Englantilaisten kevätleikit ovat erityisesti kiinnostavia. "Robin of Wood" esiintyy niissä, kuin "King of the May", "Toukuun Kuningas" tai kansan sankari. Siis kuka?? Robin Hood! Hän, joka otti rikkailta ja antoi köyhille!

Toukokuun juhla korotettiin v.1889 maailman proletariaatin juhlaksi kansainvälisessä kokouksessa Periisissa. Siten vuosituhantinen kaari sulkeutui."

Dokumentit vahvistavat sosialistisen työväenkulttuurin mytologiset ja pakanalliset lähteet niin lukuisiksi, että on ihmeteltävä, miksi ne on onnistuttu sivuuttamaan nykyaikaan asti. Aivan äsken julkaistussa kirjallisuudessakin ne joko unohdetaan kokonaan, tai selitetään olemattomiin taktisina myönnytyksinä. Samoin vähätellään työväen kulkueiden tms. uskonnollista luonnetta, proletaarista nudismia joka tietoisesti oli osa vapautumispyrkimystä, ja vapaa-ajattelijoiden liikettä Saksan militantin työväestön keskuudessa.

Unohtaminen ei kuvasta yksin analyytikkojen rajoittuneisuutta, vaan myös median ylimielistä suhtautumista. Erinäiset sosialidemokraattiset ja oikeistolaiset poliitikot uhosivat turhaan tätä samanaikaista sosialismin ja uuspakanuuden elpymistä vastaan. Nykyiset historiantutkijat eivät ota tätä liikehdintää vakavasti tarkasteltavaksi teemaksi, koska se on pääosin dokumentoitu sanomalehtiin, lasten kirjoihin ja kuvituksiin, eikä "vakavaan" sosialistiseen kirjallisuuteen.

Koska työväenluokkaisen oppositiotoiminnan kulttuurihistorian koko kenttä on sysätty tutkimuksen ulkopuolelle, menetämme tilaisuuden saada kokonaisnäkemyksen niistä motiiveista, jotka johtivat merkittävien työväenjärjestöjen muodostumiseen, työläisnuoriso-liikkeeseen, "luonnon ystävien" piireihin, ja vapaa-ajatteluun.

Tänäkin päivänä on olemassa edelläkävijöitä, jotka ovat aloittaneet vapautumisensa mahtailevasta intellektualismista ja kuivasta teoriasta, ilmentäen vaihtoehtoista sosialistista uskonnollisuutta. Bolshevikkien vallanoton jälkeisellä Venäjällä nähtiin työläisten uskonnollisuuden tarvetta ja juhlimisen spontaaneja muotoja tutkittaessa uuspakanuuden hahmottumista. Maxim Gorki ja Anatoli Lunatsharski tulivat pohdintojensa takia nimitellyiksi "jumalan-rakentajiksi" (V.I.Leninin toimesta. käänt.huom.) Läntisen sosialidemokratian piirissä Saksassa ja Belgiassa Henri De Manilla oli samankaltaisia tavoitteita organisoidessaan sosialistisia "Thingspiele" -tapahtumia yhdessä jopa kansallissosialistien kanssa.

Tämän materiaalin tarkastelu osoittaa, että suora jatkuvuus ja rakenteellinen analogia on mahdollinen vuosien 1900-1933 työväenluokan uuspakanallisen kulttuurin ja toisaalta 1970-luvulta alkaneen mytologisten juuriemme uudelleenarvioimisen välillä. Meidän täytyy rakentaa uusi tulkinta, joka täyttää ajallisen katkon. Toisaalta, voimme myöntää, että 19. vuosisadan lopun ja 20. vuosisadan tanskalaiset ja saksalaiset vasemmisto-romantikot ovat nykyisinkin varteenotettava inspiraation lähde.

Hennig Eichberg.

Julkaistu aiemmin: http://www.libertariansocialist.com

Kommentteja:

Kapitalistisen järjestelmän työtätekevien luokkien henkinen itsensälöytäminen nousevan sosialistisen liikkeen myötä oli riemukas löytöretki. Porvariston ja papiston tarjoamista ajatustottumuksista ja minä-kuvasta (palvelija, alempi, kiitollinen, nöyrä) kieltäytyminen ja pois-oppiminen ei jäänyt eikä voinutkaan jäädä vain vallitsevan taloussysteemin luomaan työnjakoon perustuvan identiteetin -työläinen contra kapitalisti- emansipoimiseen ja glorifikaatioon, vaan henkisen uudestisyntymisen prosessi kieltäytyi tunnustamasta ennalta-asetettuja rajoja, ja pyyhki pölyt, tutki, hyväksyi tai hylkäsi, kaiken mihin pääsi käsiksi.

Saksassa kansallinen ajattelu heräsi ja otti suuntansa 1800-luvulla, aikana jolloin ei ollut olemassa saksalaista valtiota, Bismark ja Wilhelm I eivät vielä olleet tehneet Preussin kuningaskunnasta saksalaista keisarikuntaa, joka sekin pysyi monille olemukseltaan "preussilaisena". Kansallisuus-aate eli siis pitkään omillaan, ja löysi oman "völkish"- "kansanomainen"-painotuksensa. Yksinkertaistettujen historia-sapluunien käyttäjiltä tämä jää huomaamatta.

Jossain paikoissa "isänmaallisuudesta" puhumisella profiloivat itseään ne ihmisryhmät, jotka tuntevat epäluuloa vähemmän varakkaita sosiaaliryhmiä kohtaan. 1800-luvun lopun Saksassa kansallisen identiteetin löytäminen ja vahvistaminen oli osa henkistä vastarintaa, kohteena leegio kreivejä, herttuoita, kuninkaita ja keisareita, jotka olivat jakaneet saksalaisen maaperän omiksi pienemmiksi tai suuremmiksi valtakunnikseen. Teollisuuden kehitys jyskytti jo näiden feodaali-ajan sirkuslavasteiden portteja höyryvasaralla, ja saman teollisuuden luoma proletariaatin miljoonainen itsensä ja toisensa löytänyt ihmismassa tarkasteli tätä jyskytystä toiveikkaasti, tietäen vasaralle jo seuraavan kohteen.

Miksi saksalainen työväenliike ei saavuttanut sitä tavoitetta, jonka ympärille se muodostui, on liian pitkä tarina tähän yhteyteen. Tarkastelu keskittyykin siihen, mitä teemoja oli läsnä tämän liikkeen syntyessä, ja mitkä asiat innoittivat vasemmiston perustajia ja alkuajan kannattajajoukkoja.

Henning Eichbergin tarkastelu osoittaa myös eurooppalaiseen muinais-pakanuuteen kohdistuvan kiinnostuksen olevan poliittisista leireistä riippumaton spontaani ilmiö, joka nousee, tukahdutetaan ja kätketään, mutta nousee aina uudelleen niinkauan kuin eurooppalaisia elää Euroopassa. Kiinnostus vanhinta elämänmuotoa, sen meille jättämiä myyttejä ja omaa alkuperäämme kohtaan ei ole snobismia tai tiedon harrastamista sen itsensä takia. Se on eurooppalaista oman itsensä löytämistä, ja oman paikkansa hahmottamista ihmiskunnan ja historian topografiassa.