"Murhassa ei ole mitään kunniaa,"
-kurdit vastustavat naisvihaa.

 
Ruotsissa äskettäin sattunut tragedia, nuoren naisen murha turhamaisen kunnia-käsitteen, elämään sopimattomien normien ja katteettoman epäluulon vuoksi, ja ns. perinteen vaatimusten täyttämiseksi, järkytti ruotsalaisia ja suomalaisiakin. Esittelemme seuraavana joidenkin kurdien mietteitä tapahtuneesta.


 
Tukholman yliopistossa opiskeleva Idris Ahmedi kirjoittaa "Kurdish Mediassa"[*] 05.02. tunnoistaan: "Suren eniten sitä, että Fadime ei ole enää keskuudessamme. Älykkyydellään, rohkeudellaan ja kouluttautumalla akateemisesti hän olisi voinut olla esikuva nuorille kurdeille Ruotsissa. Olen syvästi surullinen, kun hän ei ole enää meidän kanssamme."

Ahmedi edustaa ajattelua, joka ei kiellä ylpeyttä syntyperästä ja kuulumisesta sellaisten ihmisten joukkoon, josta voi sanoa, että "tässä on minun kansani". "Vaikka meillä ei ole omaa valtiota, pidämme päämme pystyssä." Siitä huolimatta hän ei pidä kurdi-perintöään muuttumattomana ja siis kritiikittä omaksuttavana, vaan on tuskallisen tietoinen eräiden vanhojen julmien tapojen jatkumisesta. Ahmedi jatkaa:

"Fadimen ja muiden Lähi-Idästä tulleiden naisten murhat on nähtävä patriarkaalisen ajattelun valossa, joka julistaa suureen ääneen "kunniaa" tarkoituksenaan oikeuttaa näiden naisten tappaminen. Fadimen ratkaisu ottaa elämänsä omiin käsiinsä oli haaste tälle patriarkaalisuudelle, joka pyrkii kontrolloimaan kaikkea naisen elämässä, hänen vapauttaan puhua, hänen seksuaalisuuttaan ja vapauttaan liikkua. Tämä patriarkaalisuus ei rajoitu yksin Lähi-Itään, vaan sitä esiintyy myös läntisessä maailmassa. Se on sukupuoli-normisto, jossa nainen on alistettu ja tukahdutettu. Ongelma on maailmanlaajuinen, mutta saa toisissa paikoissa toisenlaisia muotoja."
Meille sivistyneiden länsimaiden asukkaille Fadimeen ja moniin muihinkin äskettäin Eurooppaan muualta muuttaneiden ryhmien naisiin kohdistunut aggressio on vakava haaste: Kun otamme nämä ryhmät maaperällemme turvaan väkivallalta, miten suhtaudumme heidän itseensä ja toisiinsa kohdistamaan väkivaltaan, joka tapahtuu täällä, Ruotsissa ja Suomessa. Idris Ahmadi vastasi jo puolestamme: Sitä ei saa sietää. Erilaisuuden suvaitsemista tärkeimpiä arvoja on olemassa, ja on piste jossa "ymmärtäminen" muuttuu vastuuttomuudeksi ja tekosyiden taakse piiloutumiseksi.

Ahmadi ei puolustele omiaan, vaikka hän muistuttaa naisiin kohdistuvan vihamielisyyden maailmanlaajuisuudesta. Ongelma on todella lähes kaikkialla, ja näillä sivuilla sitä on käsitelty ihmiskunnan kollektiivisena mielenhäiriönä, ihmisten suistumisena ihmisluonnolle sopimattomaan elämäntapaan, joka saa meidät oireilemaan sekä yksilöinä että yhteisöinä.

Sensijaan, että omahyväisesti julistautuisimme brutaaleista keskiaikaisista tavoista vapaiksi, projisoiden "pahan" vieraan kulttuurin ominaisuudeksi, voimme Idris Ahmadin tavoin myöntää itsellemme omassakin perinnössämme olevan vielä paljon sellaista, mitä ei tule siirtää seuraavan sukupolven taakaksi. Emme tarkoita tällä ns. naiskiintiötä sellaisiinkin paikkoihin, mihin niitä ei ole vielä keksitty asettaa, tai "tasa-arvo" -keskustelun uutta kierrosta, vaan kulttuurissamme vaikuttavan patriarkaalisuuden perusteellista tunnistamista.

"Kurdish Mediassa" kirjoittaa myös "Kurdish Women Action Against Honour Killing" -ryhmä:

"Kurdilainen kulttuuri on syvästi patriarkaalinen. Naisten täytyy järjestää elämänsä ja asiansa miesten maun mukaisesti. Miehen ja perheen kunnia saa ilmauksensa siitä, miten "heidän" naisensa käyttäytyvät. Tämän logiikan ulkopuolelle astuminen merkitsee asettumista häpeän, pahoinpitelyn ja jopa kuoleman vaaraan. Kun mies on toteuttanut kunnia-koodin vaatiman teon, hänelle ei koidu riskiä tulla kuvatuksi tyrannina tai murhaajana. Kaikkea muuta. Hänet glorifioidaan perheen ja yhteisön normien puolustajana, ja kohotetaan sankarin rooliin.

Kurdi-naiset kohtaavat väkivaltaa myös muilta tahoilta, erityisesti sotatilan seurauksena ja valtion harjoittamana kurdeihin kohdistuvina tukahduttamistoimina. Siitä, että kurdi-yhteisö kohdistaa brutaalisuutta omiinsa taistellessaan samanaikaisesti itsemääräämisensä puolesta, ei puutu tiettyä ironiaa. Kurdien kansallinen vapautuminenkaan ei näytä lupaavan vapautta naisille, vaikka pidämme itsepäisesti kiinni periaatteesta, että kurdi-naiset eivät voi saavuttaa vapautta ilman kurdien kansallista vapautumista. Voiko orjuutus olla kansallisen vaputumisen perussääntö?

Se, että luvataan kansallista vapautta, mutta samantien sivuutetaan naisten vapautuminen tradition kahleista, on kovin ristiriitaista. On surullista, että naiset, jotka puhuvat tätä tukahduttamista vastaan, on sysätty syrjään. Nais-aktiiveja painostetaan lakkaamatta vaikenemaan. Kurdien poliittisten aktivistien ja puolue-edustajien on jo aika jättää tyhjä retoriikka ja lykätyt lupaukset, ja ryhtyä viipymättä todellisiin tekoihin."

Näin siis kurdi-naisten ryhmä kritisoi kansallisia johtajiaan pään kätkemisestä pensaaseen naisiin kohdistuvan tukahduttamisen edessä. Rohkeus omien kansallisten perinteiden arvioimiseen ja kelvottoman hylkäämiseen ei merkitse heillä omista juurista vieraantumista, vaikka monet Euroopassa asuvat kurdit, kuten Fadime Sahindalin isä, takertuvat kouristuksenomaisesti juuri vuoristolaisen maalaiselämän autoritaarisuuteen, ja sen säilyttämiseen mihin hintaan hyvänsä.
"Sydämeni, säilytä rakkautesi salassa , äläkä kerro siitä niille, jotka tapaat - näin onnesi säilyy kauniimpana."

Kahil Gibran

Fadime Sahindal ei kuulunut siihen valitettavan suureen joukkoon maahanmuuttajien nuorisoa tai jälkeläisiä, jotka ovat surullisin seurauksin pudonneet kahden kulttuurin väliin. Helsingissä ja jopa sellaisilla pienillä paikkakunnilla kuin Kirkkonummella "etniset" nuorisojengit ovat olemassaolollaan ja rikoshistoriallaan demonstroineet monikulttuurin epäonnistumista. "Etnisillä" on aivan samat syrjäytymisen ja itsetuhoisen käyttäytymisen muodot, kuin valtaväestölläkin: Rikollinen elämätapa, huumeidenkäyttö, vastuuton seksuaalikäyttäytyminen, jne.. Näistä asioista kertovat sekä tilastot, että kadunmiehen havainnot.

Lähi-Idän aivan toisenlaisesta ympäristöstä eurooppalaisen jälkiteollisen kulttuurin keskelle pudonneilla perheillä on edessään hyvin vakava ongelma. Perheen tai suvun perinteisesti arvovaltaista asemaa nauttiva vanhempi sukupolvi on neuvoton uusissa tilanteissa, ja heidän kunnioitettavuutensa rapistessa perheen arvomaailma horjuu. Kasvava nuori vaistoaa, ettei hänen vanhempiensa ja isovanhempiensa tietämys uusissa oloissa kelpaa mihinkään, eikä ympäröivä yhteiskunta arvosta heidän perinteitään. Hän joutuu kohtaamaan viihteen ja mainonnan paineet ilman minkään "oman" tukea, ja samaistuu ylikansallisen tajunnantäyttöteollisuuden markkinoiman populaarikulttuurin "arvoihin" paljon epäterveemmällä tavalla, kuin oman yhteisönsä keskellä elävä suomalainen tai ruotsalainen nuori.

Afrikasta muuttaneiden keskuudessa on havaittu jopa pittoreskia "merkkivaate-kulttia", mikä on kulutuksen kautta elämisen irvokkaimpia ilmauksia. Juurettomat nuoret eivät myöskään ymmärrä, etteivät suomalaisetkaan elä kaiken sen krääsän ympäröiminä, mitä mainoksissa näytetään, koska useimpien rahat eivät riitä. Mainonnan aivopesulle vastustuskyvyttömät nuoret sortuvatkin aivan liian usein haaveilemaansa kulutustasoa tavoitellessaan rikoksiin ja prostuutioon, minkä tilastotkin osoittavat.

Albaani-, inkeriläis-, kurdi- ja somali-nuorten rikolliset jengit ovat herättäneet teoillaan suomalaisissa paljon "ennakkoluuloja", ja monet ovat alkaneet pitää näitä kansanryhmiä jotenkin kummallisina tai kelvottomina. Nämä nuoret eivät kuitenkaan ole "pahoja". He ovat väärässä paikassa.

Fadime Sahindal putosi kulttuurien väliin, mutta jaloilleen. Hänellä oli siihen tarvittavaa lujatahtoisuutta ja päättäväisyyttä. Hänen isänsä oli perheen heikoin rengas. Menettäneenä Kurdistanissa isälle kuuluvan arvovallan ja ympäristön kunnioituksen, hän otti vahinkoa takaisin kontrolloimalla perhettään. Hän ei valitettavasti ymmärtänyt lausetta: Luottamista on sekin ettei kysy. Näyttää siltä, ettei Fadimen ja tämän ruotsalaisen poikaystävän välillä ollut tapahtunut mitään sellaista, mikä olisi "tahrannut perheen kunnian", ennen isän jyrkkää reaktiota ja Fadimen pakoa kotoaan. Tytär oli vain poissa isän valvonnasta, mitä patristinen tapakulttuuri ei sallinut.

Fadime pystyi nousemaan oman sukunsa vaalimia perinteitä vastaan, mikä edellyttää rohkeutta jäädä yksin vieraassa ympäristössä. Surullisina joudumme toteamaan, että useat maahanmuuttaja-tytöt jotka loikkaavaat omasta kulttuuristaan valtakulttuuriin, eivät ole siihen riittävän vahvoja. Tanskassa asunut 14-vuotias Sonay Ashraf, joka löydettiin Kööpenhaminasta joko sukulaistensa tai lukuisien "poikaystäviensä" toimesta satama-altaaseen hukutettuna 10.02.2002, oli väärinymmärtänyt pohjoismaisen "vapauden", itselleen tuhoisin seurauksin.

Fadime Sahindal on esimerkki siirtolaisnuorille myös siinä, että hän ei astunut moraaliseen tyhjiöön, eikä elämällään todistanut naisten vartioimisista vaativien perinteen ylläpitäjien olleen oikeassa, vaan pakotti heidät kunnioittamaan itseään naisena, ihmisenä ja kurdina: Riippumattomuus ei merkitse moraalittomuutta. Hänen asettumistaan kontrollin ulkopuolelle ei silti annettu anteeksi.

On väistämätöntä, että isä-Sahindal tulee jonain päivänä ymmärtäneeksi tekonsa täydellisen turhuuden ja mielettömyyden, ja sen maailman väistämättömän katoamisen mistä hän on elämänohjeensa omaksunut, mikä on hänelle suurempi rangaistus kuin mitä mikään oikeusistuin pystyisi hänelle tuomitsemaan.

Aftonbladet, 2001
Kuten Idris Ahmedi jo edellä totesi, Fadime ehti antaa omalle kansalleen ja Pohjoismaissa asuville siirtolaisnuorille rohkaisevan esimerkin. Hän oli niitä harvinaisia ihmisiä, jotka astuvat oman onnettomuutensa henkilökohtaisuudesta ulos, ja haluavat löytää muut samasta takapajuisuudesta kärsivät naiset, ja saada heidät yhdessä auttamaan itseään. Hän joutui maksamaan kovan hinnan asettumisestaan yhteiskunnallisen epäkohdan henkilöitymäksi.

Suomalaisessa julkisuudessa on jo pelästytty mahdollista yleisön reaktiota takapajuisia "kannibaalikulttuureja" kohtaan, jotka tappavat ja silpovat naisiaan. Emme puutu nyt siihen, että kulttuuri-relativistiset mielipidevaikuttajat käyttäytyvät yleensä hyvin täsmällisesti ikäänkuin pitäisivät kokemustietoa "ennakkoluulojen" syynä, sillä heidän huomionsa naisvihamielisyyden esiintymisestä myös omassa kulttuurissamme on oikea.

Toisaalla näillä sivuilla eri kirjoittajat, James DeMeo, Wilhelm Reich, J.W.Prescott, Riane Eisler, Marija Gimbutas, jne., osoittavat sukupuolista eriarvoisuutta ylläpitävien tapojen vallitsevan lähes kaikissa kulttuureissa, vaikkakin eri asteisina, ja mikä tärkeintä: Patriarkaalisuus ja naisviha ei ole missään kulttuurissa sen alkuperäistä olemusta, vaan noin 6000 vuotta sitten tapahtuneen kriisin seurauksena ihmisyhteiskuntiin levinnyt itseään ylläpitävä rakenteellinen sairaus ja häiriö.

James DeMeon mukaan ihmiskunnan alkuperäinen elämänmuoto oli sukupuolisesti harmoninen, seksuaalista käyttäytymistä ei kytätty tai valvottu kuten myöhemmin, aikuisten persoonallisuutta ei vääristänyt lapsuudessa koettu hellyyden puute, eikä ihmisen statusta yhteisössä määrännyt hänen sukupuolensa tai syntyperänsä. Tätä elämäntapaa tavataan nimittää "matriarkaaliseksi", millä ei tarkoiteta naisten hegemoniaa, ja jota DeMeo ja radikaalit psykoanalyytikot nimittävät ajaksi ennen ihmismielten sulkeutumista "luonnepanssarien" sisään.

Joskus 6000 vuotta sitten ilmaston kuivuminen ja kylmeneminen aiheutti resurssikriisin, joka taas aiheutti suhteellista ylikansoittumista ensin paikallisesti, sitten laajemmalti. Vanhan mantereen kuivimmissa osissa, Saharasta Keski-Aasiaan ulottuneellä aavikkovyöhykkeellä, "Saharasiassa", ravintokriisi romahdutti vakiintuneet yhteisöt, ja yhteiskuntien uudelleenjärjestäytyminen tapahtui rosvojoukkojen pohjalta, "prätkäjengi-valtiona".

Nämä rosvoilevat pikkupäälliköt muodostivat sotilaallisista seurueistaan jonkinlaisen "aateliston", ja näin oli syntynyt ihmisten eriarvoisuuden institutionalisointi, luokka- ja sääty-yhteiskunnat. Samassa yhteydessä nainen suljettiin kodinkoneeksi ja lisääntymisvälineeksi, joka kuului miehen omaisuuteen siinä missä lehmät ja kamelitkin. Tämä oli patriarkaalisuuden alku, ja tässä arvomaailmassa elää yhä suurin osa Lähi-Idän asukkaista, mm. kurdit.

DeMeo on kiinnittänyt huomiota patriarkaalisen syndrooman epätasaiseen leviämiseen. Häiriön alkulähteet ovat em. Saharasian kuivakko-vyöhykkeellä, jossa taudinkuva on myös pahin. Ääri-ilmiöt, kuten "kunniamurha" ja genitaalinen silpominen keskittyvät juuri näille seuduille. Reuna-alueet, joihin onneksemme lukeutuu mm. pohjoinen Eurooppa, ovat saaneet patriarkaaliset impulssit sekä myöhään että välillisesti. Saimme siis "JHWE-viruksen" heikennettyä kantaa, minkä vuoksi Helsingin Myllypurossa ei nähdä suomalaisen isän kuljettavan ostarilla tyttärensä irtileikattua päätä, kas kun tytär myöhästyi perjantaina tunnin sovitusta kotiintuloajasta, julistaen suureen ääneen: "Pelastin perheen kunnian!!"

Fadimen tapaus toi esiin myös ruotsalaisten viranomaisten ja hyvää tarkoittavien poliitikkojen hämmennyksen ja neuvottomuuden Ruotsissa asuvien ulkomaalaisten kulttuurista johtuvan väkivallan edessä. Ministeri Mona Sahlin, joka tapasi Fadime Sahindalin henkilökohtaisesti tämän informoidessa ruotsalaisia päättäjiä muslimi-kulttuurissa elävien naisten ongelmista, myöntää ettei osannut suhtautua riittävän tarmokkaasti "kunniamurha" -ongelmaan. Suvaitsevaisena itseään pitävä moderni pohjoismaalainen ei mielellään halua nähdä muiden kulttuurien sairaita piirteitä, koska hän haluaa pitää kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina, etc.. Tämä on vaarallinen näköharha.

Meillä Suomessakin on esiintynyt haluttomuutta nähdä tyttöjen sukupuolista silpomista vakavana ongelmana, ja poikien rituaaliset ympärileikkaukset halutaan tapahtuviksi terveyskeskuksiin, koska "kulttuuriin" puuttumista kavahdetaan. Näin vääristynyt suvaitsevaisuus suojelee kärsimysten aiheuttamista ihmisille.

Oma kulttuuriperintö on tärkeä ja välttämätön osa ihmisyksilön minuutta. Sen riistäminen tai tuomitseminen "pahaksi", kuten vielä 1960-luvulla tuomittiin Pohjois-Ruotsin alakouluissa suomen puhuminen koulualueella, on henkistä väkivaltaa yksilöä kohtaan. Jos haluamme pitää kiinni yleisinhimillisistä arvoista, olemme ristiriita-tilanteessa kohdatessamme vahvasti autoritaaristen ja patriarkaalisten kulttuurien edustajia.

Edellä esitetty tarkastelu naisvihan ja sukupuolierottelun alkuperästä poistaa tämän näennäisen ristiriidan. Naisten alistaminen on eri kulttuureihin levinnyt epäterve perinne, eräänlainen sosiaalinen sairaus, jota ennen on eletty toisin, kaikissa kulttuureissa. Koska "JHWE-disease" on kerran ilmaantunut ihmiskunnan riesaksi, se myös jonakin päivänä on poissa, eikä siihen tarvita muuta kuin "taudin" olemuksen ymmärtäminen ja näin vastustuskyvyn saavuttaminen. Silloin kaikki kulttuurit ovat aidosti tasa-arvoisia.


 

EDELLISELLE
SIVULLE		 TAKAISIN
ETUSIVULLE		SEURAAVALLE
SIVULLE