MINUN JUMALANI

Kuitenkin otsikon valinta on sittenkin minusta varsin perusteltu. Vaikka Jumala olisikin yksi, jokainen meistä kokee hänet omien psyykkisten edellytystemme mukaan. Emme nimittäin voi astua ulos oman mielemme sisältä, kun yritämme lähestyä Jumalaa. Suhteessa häneen joudumme väistämättä käyttämään sitä samaa psyykkistä apparaattiamme, jonka avulla ylipäätään asetumme suhteessa olevaisuuteen. Ihminen voi siis toisin sanoen ymmärtää ja myös lähestyä Jumalaa vain oman mielensä rakenteiden asettamissa rajoissa. Jumalahan voi itsessään tietenkin olla jotain tavattoman paljon enemmän.

Keskityn seuraavassa tarkastelemaan juuri tuota apparaattia, siis ihmismieltä ja sitä, millaisia edellytyksiä sillä on yrittää lähestyä Jumalaa. Toisin sanoen esittelen eräitä arkkityyppisiä ja samalla myös piilotajuisia jumalakuvan muotoja. Apunani käytän psykoanalyyttistä objektisuhdeteoriaa. Melanie Klein, tuon teorian kantaäiti, väitti, että piilotajunta koostuu vahvoilla tunteilla ladatuista perusmielikuvista, fantasioista. Noiden fantasioiden ytimen muodostaa kahden osapuolen, minän ja sinän, subjektin ja objektin välinen tunnesuhde. Nämä perusmielikuvamme kuuluvat ihmisenä olemiseemme perustavalla tavalla.

Syvimmiltään nämä perusmielikuvamme ovat ihmiselle lajityypillisiä. Tietyllä tavalla ne periytyvät geeneissä. Tästä huolimatta meidän jokaisen sisäinen maailma on yksilöllinen. Perusmielikuvamme sinästä ja minästä nimittäin muokkautuvat konkreettisten ihmissuhteiden myötä. Suurin muokkaava vaikutus on kaikkein varhaisimmilla suhteessaolon kokemuksilla. Ne koetaan äidin ja isän ja muiden hoitavien henkilöiden kanssa. Noissa suhteissa mielikuva minästä, siis omasta itsestä saa erilaisia vaihtelevia sävyjä sen mukaan, millaisena lapsi eri mielentiloissa kokee häntä hoitavan henkilön, siis sinän. Mielen sisälle muodostuu ikään kuin erilaisia lapsen ja vanhemman välisen parisuhteen malleja. Niissä on jonkin verran mukana todellisista hoitotilanteista peräisin olevaa materiaalia, mutta suurimmaksi osaksi niitä sävyttää tuo lapsen myötäsyntyinen fantasiamaailma.

Nämä sisäiset pitkälti fantasianomaiset parisuhteen mielikuvat aktivoituvat myöhemmin elämässä kaikissa tärkeissä ihmissuhteissa. Niistä tulee ikään kuin "sisäiset silmälasit", joiden lävitse näemme itsemme ja lähimmäisemme. Ihmissuhteiden lisäksi nämä sisäiset mielikuvat sävyttävät myös sitä, miten ihminen kokee Jumalan. Tyypillistä on, että suhteessa Jumalaan ihminen omaksuu itselleen lapsen roolin ja antaa vastaavasti vanhemman roolin Jumalalle, sekä hyvässä että pahassa.

Nämä viettien luomat perusmielikuvamme ovat kuitenkin parhaimmillaankin vain kuin aihioita, raakamateriaalia, joka muokkautuu konkreettisten sinä-minä-suhteiden myötä. Suurin muokkaava vaikutus on kaikkein varhaisimmilla suhteessaolon kokemuksilla, jotka on hankittu äidin ja isän ja muiden hoitavien henkilöiden kanssa. Noissa suhteissa mielikuva minästä, siis omasta itsestä saa erilaisia vaihtelevia sävyjä sen mukaan, millaisena lapsi eri mielentiloissa kokee häntä hoitavan henkilön, siis sinän. Mielen sisälle muodostuu ikään kuin erilaisia lapsen ja vanhemman välisen suhteen prototyyppejä. Niissä on jonkin verran mukana todellisista hoitotilanteista peräisin olevaa kokemusmateriaalia, mutta lähtökohtaisesti niitä sävyttää tuo lapsen myötäsyntyinen viettipohjainen tunteiden kyllästämä fantasiamaailma.

Psykoanalyyttinen hoitosuhde tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden näiden "sisäisten silmälasien" tarkempaan tutkimiseen. Ihmissuhteiden lisäksi sisäiset suhteessaolon mielikuvamme näkyvät mm. taiteessa ja politiikassa sekä lisäksi uskonnossa, siis myös siinä, millaisena ihminen kokee Jumalan. Tyypillistä on, että Jumalaan ihminen tulee sijoittaneeksi mielikuvan vanhemmasta ja itse asettuu lapsen rooliin.

Houkuttaja

Joka tapauksessa jokaisen lapsen ensimmäinen kokemus toisesta ihmisestä, sinästä, muodostuu normaalitilanteessa suhteessa äitiin. Tuo pienen vauvan mielikuva äidistä on kuitenkin hyvin erityislaatuinen. Vauvahan ei kykene näkemään äitiään mitenkään realistisessa valossa, vaan hänen havaintoihinsa vaikuttavat ratkaisevasti hänen omat väkevät tarpeensa ja tunteensa, sekä hänen kokemansa tyydytyksen että myös pettymyksen hetket.

Tuloksena on lapsen fantasianomainen mielikuva äidistä. Me emme voi tarkkaan tietää, millainen se on, koska ei ole kehitetty kameraa, joka pystyisi kuvaamaan sitä, mikä vauvan päässä liikkuu. Psykoanalyyttinen hoitosuhde on kuitenkin siinä mielessä erityislaatuinen tilanne, että siinä luonnostaan tapahtuvan taantumisen, regression myötä on mahdollista ainakin aavistuksenomaisesti tavoittaa jotain noista hyvin varhaisista tunnelmista ja mielikuvista. Ne alkavat elää uudelleen analyytikon ja potilaan välisessä erittäin tunnepitoisessa vuorovaikutussuhteessa.

Ja nyt näyttäisi siltä, että nuo varhaisimmat suhteessa olon kokemukset luovat lapsen mielen sisälle sisäisen vanhempi-mielikuvan, jota olen nimittänyt "Houkuttajaksi". Suhteessa Houkuttajaan lapsi itse asettuu aluksi Riippuvaisen rooliin. Nämä varhaisimmat perusfantasiat, Houkuttaja ja Riippuvainen, painuvat kehityksen myötä piilotajuntaan. Mutta ne aktivoituvat elämän eri vaiheissa kaikkien voimakkaiden yhteyden ja läheisyyden kokemusten myötä. Luonteenomaista Riippuvaisen ja Houkuttajan keskinäiselle suhteelle on intensiivisen yhteyden, jopa yhteensulautumisen kokemuksen tavoittelu.

Arkielämässä Houkuttajan ja Riippuvaisen suhde aktivoituu tyypillisesti esimerkiksi rakastumisen kokemuksessa. Yhteensulautumisen mielihyvä huipentuu yhdynnässä ja orgasmissa. Samaa Riippuvaisen ja Houkuttajan yhteensulautumisen kokemusta ihminen voi tavoitella myös monella muulla tavalla, esimerkiksi alkoholin tai huumeiden avulla. Sama mielikuvasisältö piilee myös eräiden voimakkaiden ryhmäilmiöiden taustalla. Esimerkiksi työelämän organisaatioissa tämä samainen sisäinen objektisuhde luo riippuvuuskulttuurin. Johtajan odotetaan tyydyttävän alaisten kaikki tarpeet, ja alaiset vain istuvat suut auki tumput suorina.

Meidän kulttuurissamme seksi ja uskonto on nähty usein milteipä toistensa vastakohtina. Tai ehkei sentään aivan. Esimerkiksi lestadiolaisten liikutukset olivat varsinkin liikkeen alkuaikoina joskus aika hurjia. Pahat kielet kertovat, että uskovien kesken muodostunut erittäin vahva yhteys ja läheisyyden tunne sai silloin tällöin myös seksuaalisia muotoja. Joka tapauksessa saarnaajien kielenkäyttö on sisältänyt selvästi Houkuttajaan viittaavaa tekstiä. Olavi Moilanen on ottanut väitöskirjaansa esimerkin eräänkin saarnamiehen puheesta: "Suuri Paimen antaa vapisevien karitsain imeä armovuotavia rintojansa niin, että ne virkistyneinä alkavat juoksennella Siionin vuorella kuin hirvet ja iloita Karitsan häissä."

Kristillinen dogmatiikka sisältää opin paratiisista, tuosta ihmiskunnan huolettomasta alkutilasta, jossa ei vielä ollut mitään puutetta tai pahuutta. (vert: "Vanha Eurooppa" * Eisler / Gimbutas. lat.huom.) Sama kuva sijoittuu myös taivaaseen, historian päätepisteeseen. Siellä juhlitaan Karitsan häitä. Taivashan on olotila, josta kaikki puute ja kärsimys on kadonnut. Siellä Jumala itse tyydyttää ihmisen kaikki tarpeet ja pyyhkii kaikki kyyneleet hänen silmistään. Siellä ihminen nauttii sanomattomasta autuudesta katsellen Jumalaa kasvoista kasvoihin. Tämä kuva muistuttaa vahvasti Riippuvaisen ja Houkuttajan välistä tyydytyksen täyttämää olotilaa. Jo tässä elämässä ihminen voi saada esimakua tästä autuudesta esimerkiksi ehtoollisessa, jossa hän syö itseensä Jumalan ruumiin ja juo hänen verensä.

Hurmoksellinen uskonnollisuus kaikkina aikoina on taipuvaista suosimaan juuri Houkuttajan ja Riippuvaisen suhteeseen viittaavia mielikuvia. Etsitään voimakkaita tunnekokemuksia ja vahvaa yhteyttä niin Jumalaan kuin ihmisiinkin. Näyt, ilmestykset ja profetiat ovat omiaan häivyttämään sekä tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välistä rajaa että myös rajaa toisiin ihmisiin nähden. Profetoiva henkilö väittää näkevänsä syvälle lähimmäisensä sielun syvyyksiin.

Jos kerran Houkuttajan luoma uskonnollisuus tuottaa näin tyydyttäviä olotiloja, miksei sitten kaikki uskonnonharjoitus ole keskittynyt vain niiden tavoittelemiseen? Vastaus selittyy Houkuttajan vahvasti ristiriitaisesta ja ambivalenttisesta luonteesta. Houkuttaja voi olla sisäistä lasta kohtaan paitsi äärimmäisen hyvä myös yhtä äärimmäisellä tavalla paha. Tämän seikan Eisler feministitovereineen on tyystin sivuuttanut. Paha Houkuttaja voi toimia kahdella päällisin puolin vastakkaisella tavalla riippuen siitä, onko suhteen toisena osapuolena Riippuvainen vai toinen sisäinen lapsi, Itseriittoinen.

Pieni lapsi tarvitsee äitiään hyvin kokonaisvaltaisella tavalla. Mutta jos äiti syystä tai toisesta, vaikkapa oman masennuksensa vuoksi pysyttelee tunteissaan lapsestaan etäällä, lapsen mielessä rupeaa kehittymään fantasia, ettei äiti kestä hänen tarvitsevuuttaan. Lapsesta rupeaa silloin tuntumaan, että hänen tarvitsevuutensa on liian ahnetta ja sen vuoksi äitiä vahingoittavaa. Hän kuvittelee, että äidin täytyy suojautua siltä ja että tämä sen vuoksi pysyttelee etäällä. Jos äiti tällaisten fantasioiden vallitessa on fyysisestikin poissa, lapsen mielen voi vallata ajatus, että äiti on tuhoutunut, kuollut hänen ahneen tarvitsevuutensa pyörteissä.

Lapsen sisäisessä fantasiamaailmassa tapahtuu silloin katastrofi: Houkuttajamielikuvan koetaan tuhoutuvan. Silloin Riippuvainen, joka on kaikessa täysin Houkuttajan varassa, ajautuu kosmisen tyhjyyden tilaan ilman kosketusta mihinkään tai kehenkään. Kyseessä on suunnattoman tuskallinen sisäisen yksinäisyyden kokemus, kuin äärettömän jäisen avaruuden loputon tyhjyys. Tällainen mielikuva elää monen syvästi masentuneen mielen pohjalla. Usein siihen liittyy myös mielikuva omasta täydellisestä arvottomuudesta.

Jumalasuhteen alueella tällainen kokemus ilmenee kuvana ihmiselle selkänsä kääntävästä, hylkäävästä Jumalasta. "On raudankova maa ja taivaan viha kauhistaa" lauletaan eräässä virressä. Ilmestyskirjassa kadotuksesta puhutaan toisena kuolemana. Se on ihmisen iankaikkinen ja lopullinen ero Jumalasta, elämän lähteestä. Silloin Jumala lopullisesti hylkää luomansa ihmisen.

Hylkäämistä tai sillä uhkaamista käytetään yleisesti myös ihmissuhteissa. Hylkääminen on rangaistuksista psyykkisesti tuskallisimpia. Eristysselliin turvaudutaan, kun halutaan tuottaa rikolliselle aivan erityistä psyykkistä tuskaa.

Mutta myös Itseriittoinen voi joutua Houkuttajan kaltoin kohtelemaksi. Tämä sisäinen lapsi on ihmisessä piilevän erillisyyden ja vapaudenkaipuun personifioituma. Sen silmissä Houkuttaja on kyllä viettelevän ihana, mutta samalla äärettömän vaarallinen hahmo. Houkuttaja onkin tunkeutuva, sitova ja tukahduttava kaoottinen sisäinen vanhempi. Se tarvitsee lasta omaan läheisyydenkaipuuseensa, eikä sen vuoksi voi sallia lapselle itsestään erillistä elämää.

Tämän vuoksi pahasta Houkuttajasta tulee Itseriittoisen silmissä kuin kietova hämähäkki tai kannibalistinen ahmiva hirviö. Houkuttajan suunnattomassa nielussa Itseriittoinen tuntee tukehtuvansa ja hukkuvansa. Se joutuu hulluksi tulemisen tai pirstoutumisen kauhun valtaan. Houkuttajan nielussa se kokee syöksyvänsä loputtomaan syöveriin, kuin valo mustaan aukkoon. Kyseessä on siis oman erillisen olemassaolon kadottamisen, psyykkisen kuoleman kokemus.

Nielevän Houkuttajan hahmo on nähtävissä myös saduissa ja sankaritaruissa. Hän on juuri se noita-akka, joka paistaa pieniä lapsia uunissa ja sitten syö heidät. Hän voi olla myös verenhimoinen ihmissusi tai verta imevä vampyyri tai jopa tulta syöksevä ja ihmisiä nielevä lohikäärme. Hän voi olla myös valas, jonka vatsaan ovat joutuneet mm. Pinocchio ja häntä ennen Raamatun Joona. Odysseus joutui kohtaamaan hänen vastustamattoman vetovoimansa seireenien laulussa. Tämä lauluhan oli ylimaallisen kaunista, mutta saattoi kuulijansa samalla ikuiseen orjuuteen. (Melko hyvä luettelo feminiinisen jumaluuden metaforista! lat.huom.)

Pahimmillaan Houkuttaja onkin arvaamaton, omien oikkujensa ja impulssiensa ajama itsekäs olio. Hänen arvaamattomuuttaan voi kuitenkin yrittää hallita erilaisten uhritoimitusten avulla. Houkuttajan muotoinen Jumala onkin perso kaikenlaisille uhreille. Niinpä esimerkiksi Vähän Aasian Kybele-jumalattaren papit kastroivat itsensä ja uhrasivat miehuutensa tälle Suurelle Äidilleen. Moolok-jumala puolestaan vaati ravinnokseen lapsiuhreja.

Nielevä paha Houkuttaja ilmenee harvoin sellaisenaan kristillisen jumalakuvan piirissä. Tosin kyllä esimerkiksi jossain herätyskokouksessa kuultu kutsu antaa oma elämä Jeesukselle tai Jumalalle voi herättää jossain kuulijassa ahdistuksen siitä, että Jumala ahnehtii ihmiseltä tämän elämää. Äärimmillään Houkuttajan muotoinen Jumala todella haluaakin ihmisen hengen itselleen. Tämä halu voi joskus toteutua esimerkiksi uskonnollisten ääriliikkeiden toteuttamissa joukkoitsemurhissa. Samoin myös marttyyrit tuovat halvan henkensä uhriksi Jumalalleen tai maallisemmassa muodossa isänmaalleen. Iranin ja Irakin sodassa 1980-luvulla murrosikäiset pojat polkivat miinakenttiä paratiisin avain kaulassaan. Sama mielikuva on mahdollisesti kangastellut myös New Yorkin terrori-iskun tekijöiden tajunnassa hetkenä, kun lentokone iskeytyi päin pilvenpiirtäjää.

Kristillisen perinteen piirissä on kuitenkin tyypillisempää, että nielevä Houkuttaja demonisoituu. Silloin siitä tulee Ilmestyskirjassa kuvattu Suuri Saatana, peto, portto, lohikäärme ja maailman kansojen villitsijä, siis toisin sanoen taivaallisen Isän vastakohta. Tällainen Saatana viettelee ihmistä tarjoamalla hänelle aistillisia nautintoja, syntisen maailman suloista hekumaa. Joka näihin houkutuksiin lankeaa, menettää vapautensa. Hän joutuu synnin orjuuteen. Synnin lopullinen palkka on kuolema, kuten apostoli Paavali sanoo. Tällaisessa kontekstissa kuolema ei merkitsekään hylätyksi tuloa, vaan tulemista demonisen Houkuttajan nielaisemaksi. Maaäiti ottaa silloin ihmisen helmaansa. Hänet kätketään maan poveen, esimerkiksi sarkofagiin, "lihan syöjään". Silloin hänen yksilöllinen olemassaolonsa lopullisesti tuhoutuu.

Hallitsija

Vastaava ilmiö on nykypäivänä havaittavissa esimerkiksi Kalliolan klinikan järjestämässä narkomaanien yhteisöhoidossa. On havaittu, että hoidon perusedellytyksiä on hoitoyhteisön tiukka sisäinen hierarkkinen kuri. Sitä tarvitaan narkomaanin kaoottisen elämäntilanteen ja hänen suuressa määrin juuri Houkuttajan dominoiman mielikuvamaailmansa strukturoimiseksi.

Jokaisen lapsen normaaliin kehitykseen sisältyy vaihe, jolloin hän haluaa irrottautua äidin helmoista. Aluksi hän tekee sahausliikettä: pois, ja sitten taas lähelle. Ja jos hyvin käy, jossain vaiheessa hän sitten löytää tunnetason suhteen isään. Ja mahdollisesti sitten niihin aikoihin muodostuu myös uusi sisäinen vanhempi, jota olen nimittänyt Hallitsijaksi.

Hallitsija ei tarjoa sisäiselle lapselle kaoottisia intohimoja, vaan sen sijaan hierarkkista järjestystä. Valta, voima ja kunnia sekä toisaalta myös kaikenlaisten aisti-impulssien kontrolli ovat sen arvomaailman keskeiset arvot. Suhteessaan Hallitsijaan Riippuvainen ei enää muistutakaan äitinsä rintaa imevää vauvaa, vaan pikemminkin kaikkeen pystyvää isäänsä varauksettomasti ihailevaa pikkupoikaa. Hyvässä muodossaan Hallitsija tarjoaa Riippuvaiselle voimakkaan auktoriteetin tuomaa selkeyttä ja turvaa. Paha Hallitsija ei puolestaan tukahduta tai hylkää sisäistä lasta, kuten paha Houkuttaja, vaan sen sijaan alistaa, nöyryyttää, häpäisee tai kiduttaa sitä.

Hallitsijamielikuva vaikuttaakin kaikissa autoritaarisissa yhteisöissä, kuten esimerkiksi armeijassa. Se muodostaa myös johtajuutta korostavien poliittisten mytologioiden, kuten esimerkiksi natsismin dynaamisen lähteen. Organisaatioissa Hallitsijaan kohdistuva toivo ja kaipaus kehittävät autoritaarisia, pahimmillaan fasistisia suhteessaolon muotoja. Tavoitellaan valtaa, voimaa ja kunniaa, jolloin heikkous ja tarvitsevuus tulevat yleisen halveksunnan kohteiksi. Hallitsija luo mielikuvan suunnattomasta voimasta, joka ottaa kaiken hallintaansa. Sen alaisuudessa on turvallista elää.

Hallitsijan myötä ajatus laista astuu sisäiseen maailmaan. Riippuvainen pyrkiikin kuuliaisesti noudattamaan Hallitsijan lakia. Sen kiusauksena on kuitenkin langeta Houkuttajan aistillisiin viettelyksiin. Tätä Hallitsija ei siedä, vaan häpäisee ja halveksii Riippuvaisen heikkoutta, avuttomuutta ja tarvitsevuutta. Ihmissuhteissa tämä asetelma ilmenee esimerkiksi lapsiin tai eläimiin kohdistuvana julmuutena. Koulukiusaaminen on sen eräs ilmenemismuoto. Se voi tulla esiin myös perheväkivaltana parisuhteessa. Sama sisäinen objektisuhde elää silloin vastavuoroisella tavalla sekä kiusaajan että kiusatun mielikuvamaailmassa.

Herra Sebaot on kiivas Jumala, joka kostaa pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen, mutta antaa siunauksensa niille, jotka noudattavat hänen käskyjänsä. Kuuliaisuudesta tulee hänen palvelijansa korkein hyve, mutta hyvin tärkeää on myös aisti-impulssien, erityisesti seksuaalisuuden, kontrollointi. Synniksi muodostuvat helposti myös kaikenlaiset oraaliset nautinnot, kuten viina ja tupakka. Hallitsijan myötä synti ylipäätään saa uskonnossa keskeisen aseman. Taivaan tie on kaita ja ohdakkeinen, mutta se vie viimein kunniaan, jos ihminen hylkää himot ja maailman. Myös Hallitsijan muotoinen Jumala ottaa mieluusti vastaan uhreja. Niiden avulla voidaan osoittaa alamaisuutta ja lepytellä hänen vihaansa.

Jako meihin ja muihin, hyviin ja pahoihin - joka alkoi jo Houkuttajan valtakunnassa - kärjistyy entisestään Hallitsijan vallan alla. Kun Jumala valitsi omakseen yhden maailman kaikista kansoista, hän samalla leimasi muut kansat vihollisikseen. Näiden tuhoaminen sitten olikin ei vain Israelin oikeus, vaan sille määrätty velvollisuus. Viidennessä Mooseksen kirjassa määrätään: "Kun Herra, teidän Jumalanne, on antanut nämä kansat teidän käsiinne ja te olette ne lyöneet, julistakaa ne Herralle kuuluvaksi uhriksi ja tuhotkaa ne. Älkää liittoutuko niiden kanssa älkääkä osoittako niille armoa." (5.Moos.7:2)

Julmimmat kasvonsa Hallitsijan muotoinen Jumala paljastaa aikojen lopulla. Silloin koittaa "vihan päivä kauhistava", jolloin ihmiset tuomitaan tekojensa mukaan. Silloin Jumala tuomitsee ikuiseen piinaan sekä kaikki kapinaan nousseet vastustajansa että Houkuttajan irstaisiin viettelyksiin langenneet hekumalliset syntiset. Kärsimyksen lähteenä helvetissä on tuli, entisaikojen yleisin ja tuskallisin kidutuskeino. Kärsimysten loputtomuus huipentaa Hallitsijan roolin omaksuneen Jumalan julmuuden. Hänestä tulee kosminen sadisti.

Alistuessaan Hallitsijan muotoisen Jumalan tahtoon ihminen vapautuu omasta vastuustaan. Hän saa myös turvaa pelottavia kaoottisia aisti-impulssejaan vastaan. Monen murrosikäisen tekemä uskonratkaisu pohjautuu tämänkaltaiseen dynamiikkaan. Mutta alistuessaan uskova pääsee toisaalta myös osalliseksi Herran kaikkivaltiaasta voimasta. Hänestä tulee Herran soturi, joka käyttää Herran miekkaa syntisiä vastaan - joko konkreettisesti tai symbolisesti. Niinpä ristiritarit kävivät uskottomien kimppuun puolustaakseen Jumalan kunniaa. Vastaavasti muslimit ovat aika ajoin nousseet pyhään sotaan Allahin puolesta. Myös meillä viime sotien aikana eli ainakin joissain piireissä ajatus, jonka mukaan taistelu jumalatonta ja ateistista Neuvostoliittoa vastaan oli Herran piskuiselle Suomen kansalle antama pyhä tehtävä.

Sisäisistä lapsista Itseriittoinen voi kuitenkin ajan mittaan kyllästyä alisteiseen osaansa Hallitsijan tiukassa otteessa. Olo rupeaa tuntumaan nöyryyttävältä. Siinä herää silloin halu nousta kapinaan Hallitsijaa vastaan, sanoutua irti alamaisuudestaan. Kertomus Daavidista ja Goljatista on tästä eräs esimerkki. Tällaista pyrkimystä Hallitsija ei siedä, vaan julistaa Itseriittoisen irrottautumispyrkimyksen kapinalliseksi majesteettirikokseksi, josta sitä on ankarasti rangaistava. Hallitsija haluaa omistaa itselleen kaiken vallan sisäisessä maailmassa, sillä Houkuttajan tavoin sekin on itsekäs sisäinen vanhempi. Se kostaa julmasti lapselle, joka uhmaa tätä valtaa.

Kristillisessä perinteessä tämäntyyppisestä kapinasta on yleensä ankarasti varoitettu. Se on nähty hybriksenä, ihmisen pohjattomana ylpeytenä, haluna irrottautua taivaallisen Isän holhouksesta. Kyse voi aluksi todella ollakin vapaustaistelusta, ihmisen pyrkimyksestä aikuistua lapsenomaisesta riippuvuudesta Jumalasta. Näyttää kuitenkin siltä, että tällainen taistelu muuttuu helposti vallanhimoksi. Kuten kirjailija Samuli Paronen totesi, orja ei aina kaipaakaan vapautta, vaan pikemminkin herransa valtaa. Hybriksen valtaama ihminen nousee Jumalan valtaistuimelle ja ottaa hänen valtansa itselleen. Hän julistaa itsensä koko universumin valtiaaksi. Hän kieltää riippuvuutensa paitsi Jumalasta myös luonnosta. Tämäntyyppinen piirre on mielestäni varsin selvästi nähtävissä länsimaisessa kulttuurissa erityisesti renessanssista lähtien. Teknologian voittokulku on entisestään vahvistanut hallinnan mielikuvia.

Hallitsijan ja Itseriittoisen valtataistelu on nähtävissä monimuotoisena kaikessa poliittisessa elämässä. Tyypillistä on, että vallan saavuttanut osapuoli omaksuu Hallitsijan roolin ja oppositio Itseriittoisen. Totalitaarinen vallankäytön perinne kärjistää ristiriitaa, jolloin Hallitsijasta tulee julma sortaja ja diktaattori ja Itseriittoisesta kiilusilmäinen vapaustaistelija. Juuri tämä Itseriittoisen kiihko on todennäköisimmin ollut New Yorkin terroristeja voimakkaimmin motivoinut tekijä. Mutta tyypillistä on, että vallankumouksen jälkeen entinen vapaustaistelija omaksuu vähin äänin entisen sortajansa elkeet, jolloin syntyy sosiaalinen tilaus taas uudelle kansan vapautusrintamalle. Asetelmasta on vaikea päästä irti niin kauan kuin Hallitsijan ja Itseriittoisen välinen jännite dominoi kaikkien asianosaisten sisäistä maailmaa.

Voisin kuvitella, että ääri-islamilaisten terroristien mielissä hallitsijamielikuva on jakaantunut siten, että hyvän Hallitsijan rooli on annettu Allahille. Häneen muslimi samaistuu ja ottaa käyttöönsä hänen voimansa. Paha, siis sortava, julma ja nujertava Hallitsija sijoitetaan länsimaihin ja erityisesti Yhdysvaltoihin. Mukaan tulee ripaus pahaa Houkuttajaa silloin, kun hurskas muslimi paheksuu lännen pornon läpitunkemaa kulttuuria. Itsemurhaterroristien päättäväisyys ja kiihko kuvaavat hyvin sitä voimaa ja tunteen paloa, joka näihin varhaisiin mielikuviin kätkeytyy.

Vaatija

Aamos on siis parannuksen saarnaaja, joka pyrkimyksenä on herättää kuulijoissaan syyllisyyttä näiden pahoista teoista. Myös jokaisen lapsen psyykkisessä kehityksessä kyky tuntea syyllisyyttä on merkittävä saavutus. Se merkitsee heräämistä vastuuseen. Jotkut ihmiset eivät vielä aikuisinakaan ole saavuttaneet tätä kehitystasoa. He voivat ainakin tietyissä tilanteissa toimia täysin häikäilemättömästi lainkaan piittaamatta läheisilleen aiheuttamastaan kärsimyksestä. Heillä ei joko ole omaatuntoa ollenkaan tai se toimii vain hyvin rajoittuneella alueella.

Oikeutta vaativa omatunto on kuin mielen sisällä kaikuva syyttävä ääni. Tuota ääntä olen ruvennut kutsumaan nimellä Vaatija. Yksinkertaistaen sitä voisi pitää Hallitsijan kehittyneempänä muunnelmana. Selvimpänä erona Hallitsijaan nähden on, että Vaatijalle moraali merkitsee enemmän kuin valta. Vaatijaa voisi pitää syyttävän omantunnon personifioitumana.

Vaatijan muotoinen Jumala on Oikeus ja Vanhurskaus. Hän edellyttää ihmiseltä eettisesti korkeatasoista nuhteetonta vaellusta. Ihmisen tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa ja palvella lähimmäisiään. Alistuminen ei silloin enää ole Jumalan perimmäinen vaatimus. Tärkeämpää on hyvän tekeminen. Kyseessä on uusi ratkaisu pahan ongelmaan, ihmiskunnan kohtalonkysymykseen. Hallitsijan arkaaisempi ratkaisu on varsin suoraviivainen: pahat erotetaan hyvistä ja tuhotaan. Vaatija sen sijaan rankaisee pahoja, jotta nämä muuttuisivat paremmiksi. Tuomion ja rangaistuksen ajatellaan ikään kuin puhdistavan ja parantavan pahantekijän.

Näin ymmärretty parannuksen vaatimus kukkii monin tavoin kansan syvien rivien keskuudessa - juuri siksi, että se on ankkuroitunut niin syvälle piilotajuntaamme jo varhaislapsuudessa. Äiti rakastaa sinua, jos olet kiltti. Tuhmia lapsia hän rankaisee ja pahimmassa tapauksessa hylkää heidät. Uuteen testamenttiin tämä ajattelu on kanonisoitu mm. klassisessa viimeisen tuomion vertauksessa Mt.25: Aikojen lopussa Ihmisen Poika tuomitsee ikuiseen tuleen itsekkäät ja tuhmat lapset, ne, jotka eivät olleet tehneet lähimmäisilleen hyvää.

Vaatijan muotoista jumalakuvaa on aikojen saatossa kehitetty myös armahtavampaan suuntaan. Parhaimmillaan Vaatijan muotoinen Jumala voikin antaa ihmiselle tämän synnit anteeksi. Mutta anteeksiantamuksensa jälkeen hän edellyttää, että ihminen sitten todella myös luopuu syntisestä elämästään. Niille, jotka armon saatuaan yhä edelleen tekevät syntiä, hän loukkaantuu entistä verisemmin. Heille ei anteeksiantamusta enää ole, vain kauhea tuomion odotus, kuten heprealaiskirjeessä sanotaan.

Vaatijan muotoinen Jumala on ollut suomalaisen kristillisyyden pietismin sävyttämässä perinteessä aika yleinen, jopa hallitseva, erityisesti joitakin vuosikymmeniä sitten. Tärkeää on ollut kaidan tien vaeltaminen ja taistelu oman syntisen lihan viettelyksiä vastaan. Kilvoittelun tähtäyspisteenä on ollut oman itsen unohtaminen ja Jumalan ja lähimmäisen palveleminen, parhaimmillaan myös yhteiskunnallinen vastuu. Oman tahdon tie ja Jumalan tahdon tie ovat kuitenkin usein muodostuneet toisensa poissulkeviksi vastakohdiksi.

Vaatijan muotoinen kuva Jumalasta merkitsee askelta vastuullisemman kehityksen suuntaan. Ihminen joutuu vastaamaan vaelluksestaan Jumalan edessä. Joskus kirkko onkin mielletty ennen muuta yhteiskunnan omaksitunnoksi ja papit seurakuntalaistensa moraalinvartijoiksi. Tosin nyky-Suomessa Vaatijan rooli näyttää siirtyneen entistä enemmän lääkäreille ja muulle hoitohenkilökunnalle. Kuolema ei nykyisin enää ole niinkään palkka synnistä kuin epäterveellisistä elämäntavoista. Vaatijan moralismi näkyy mm. keskustelussa siitä, tuleeko itse aiheutettuja sairauksia hoitaa samoin periaattein kuin muitakin.

Vaatijan dominoiman uskonnon ongelmaksi muodostuu ajautuminen tiukkapipoiseen moralismiin ja lakihenkisyyteen. Vaatija jatkaa Hallitsijan linjaa siinä, ettei sekään hyväksy ihmisen tyydytyksen etsintää eikä myöskään hänen vihaansa. Kaikki sellainen on vain pahuutta ja itsekkyyttä. Pahuuden ongelmaan Vaatijalla ei kuitenkaan ole muuta reseptiä kuin syyllisyydellä ja rangaistuksella pelottelu. Parhaimmillaan Vaatijan muotoinen Jumala voi kuitenkin antaa synnit anteeksi.

Mutta anteeksiannon edellytyksenä on silloin parannuksen tekeminen, mikä tarkoittaa synnistä luopumista. Parannukseen kykenemätön ja ytimiään myöten syntinen ihminen ei voi silloin vakuuttautua armosta. Suhteessa Vaatijan muotoiseen Jumalaan ihminen jää syvimmiltään lain alle, omien tekojensa varaan. Vaatijan muotoinen Jumala kohtaa hänet moraalis-juridisella tasolla. Tällaisen Jumalan dominoima uskonyhteisö näyttääkin usein ajautuvan kaksinaismoraaliin. Tukahdutetut tarpeet ja kielletty viha pyrkivät purkautumaan salaisia kanavia myöten ja ryöpsähtävät näkyviin yllättävällä ja joskus hankalallakin tavalla.

Vetäytyjä

Käänteentekevä muutos tapahtui filosofian kehittymisen myötä. Platon jakoi olevaisuuden kahteen osaan, tämänpuoleiseen aistimaailmaan ja tuonpuoleiseen yliaistilliseen ideamaailmaan. Näistä vain ideamaailma oli todellinen. Muuttuvainen aistimaailma vain heijastelee ideoiden maailman ikuista luonnetta. Platon ei varsinaisesti puhunut Jumalasta, mutta Jumalaa muistuttavan roolin sai hyvän idea.

Toinen merkittävä kreikkalaisen jumalakuvan muuttumiseen vaikuttanut filosofi oli Aristoteles. Hänkään ei varsinaisesti puhunut Jumalasta, mutta hänen olevaisuuden rakennetta koskeva pohdiskelunsa pakotti hänet olettamaan, että kaiken maailmassa näkyvän liikkeen ja muutoksen takana on perimmäinen alkusyy, liikkumaton liikuttaja, joka pysyy ikuisesti samana.

Platonin ja Aristoteleen vaikutus länsimaisen jumalakuvan kehitykseen on ollut valtava. Hellenistisen kulttuurin jättämä lähtemätön perintö on vaikuttanut merkittävällä tavalla niin kristinuskoon, juutalaisuuteen kuin islamiinkin. Platon vakiinnutti meille itsestään selväksi muodostuneen jaon tämänpuoleiseen ja tuonpuoleiseen. Tuonpuoleisesta on tullut Jumalan varsinainen asuinsija kun taas tämänpuoleinen maailma on jäänyt ihmisen valtakunnaksi. Jumala on tällöin ymmärretty, platonistisen perussävyn mukaisesti, ikuisesti muuttumattomana, kaiken inhimillisen vajavuuden, tarvitsevuuden ja kärsimyksen tavoittamattomissa olevana joka suhteessa täydellisenä hahmona.

Kuva tuonpuoleisuudessa asustavasta etäisestä, muuttumattomasta, kaikkivaltiaasta Jumalasta kertoo uuden sisäisen vanhemman vaikutuksesta. Olen kutsunut sitä nimellä Vetäytyjä. Se luo mielikuvan tunnetason etäisyyden muodostumisesta sisäisen vanhemman ja lapsen välille. Tästä kärsii nimenomaan Riippuvainen, joka nauttii intensiivisestä yhdessäolosta.

Jotkut ihmiset järjestävät rakkaussuhteensa Vetäytyjän sävyttämän mielikuvamaailman mukaisesti. Esimerkiksi monen ihmisen tiedostamattomassa piilevä mielikuva intohimon vaarallisuudesta voi johtaa siihen, että todellinen rakkaus pääsee toteutumaan vain hetkittäin esimerkiksi tavalla tai toisella kielletyn suhteen puitteissa. Rakastettu valitaan silloin sosiaalisten kieltojen tai vaikkapa valtamerten takaa, jolloin häntä voi tavata vain lyhyinä, mutta tosin sitten sitäkin intohimoisempina hetkinä. Tällöin normaalielämän ihmissuhteet muodostuvat kuitenkin jotenkin itsestään selvällä tavalla latteiksi ja mitäänsanomattomiksi. Tämän ratkaisun jatkuvasta suosiosta kertovat esimerkiksi "rakastunut Shakespeare" - elokuvan suuret katsojaluvut.

Jumalasuhteessa Vetäytyjän muotoisesta taivaan Isästä tulee Korkein Hyvä, sielun syvimmän kaipuun kohde. Kirkkoisä Augustinus, joka erottamattomalla tavalla yhdisti kristillisen ja uusplatonisen ajattelun, oli sitä mieltä, että ihmisen tulee kohdistaa kaikki ajatuksensa, kaikki halunsa ja kaikki rakkautensa vain Jumalaan juuri siksi, että vain silloin ne ovat kiinnittyneet ikuiseen ja katoamattomaan. Minkä tahansa hyvänkin maallisen haluaminen ja rakastaminen on traaginen erehdys, koska kaikki tähän maailmaan kuuluva lopulta katoaa. Mutta ihmisen sielussa piilee jumalallinen kipinä. Hän on kotoisin taivaasta ja sinne hänen kaipuunsa halaa. Niinpä Augustinus huudahti: "Levoton on sydämemme, kunnes se sinussa saa levon."

Uskontojen historia tietääkin kertoa lukuisista kilvoittelijoista, jotka ovat käyttäneet koko elämänsä voidakseen edes ohikiitävän hetken ajan nauttia siitä sanomattomasta autuudesta, joka on seurausta yhteydestä tuohon Korkeimpaan Hyvään. Uusplatonikko Plotinos kertoi tavoittaneensa tuon kokemuksen vain neljä kertaa elämänsä aikana. Keskiajalla elänyt kristitty Bonaventura tiivisti oman kokemuksensa kirjansa nimeen "Sielun matka Jumalaan". Monet muutkin mystikot ovat tarkemminkin kuvanneet tuon matkan eri vaiheita.

Mutta kuva Jumalasta Vetäytyjän muotoisena johtaa hyvin erityyppiseen lopputulokseen, jos ihminen omaksuu Riippuvaisen sijasta Itseriittoisen roolin.

Itseriittoisen roolissa oleva ihminen kaipaa ennen muuta vapautta ja oikeutta itse hallita elämäänsä. Siksi hän hyllyttää Vetäytyjän muotoisen Jumalan mielellään kauas taivaaseen. Tässä roolissa kaikenlainen läheisyys tuntuu tungettelevalta, ahdistavalta tai kiusalliselta. Riippuvuudesta tulee suuren häpeän aihe. Ihanteeksi muodostuu porvariston hillitty charmi, jossa ihminen nauttii yksityisyyden tuomasta omasta tilasta. Jumalan läheisyys tai läsnäolo tuntuu silloin tukahduttavalta, koska se rajoittaa ihmisen itsemäärämisoikeutta. Jumala saa kyllä juuri ja juuri olla olemassa, mutta vain sillä ehdolla, että hän pysyy siellä taivaassaan ja antaa ihmisten hoitaa rauhassa omia asioitaan.

Taustalla vaikuttaa valistusajalla muotiin tullut deistinen jumalakuva. Jumala on silloin kuin kelloseppä, joka virittää maailman käymään ja antaa sen sitten tulla omillaan toimeen luonnonlakien varassa. Tällaista asennetta kuvaa osuvasti filosofi Voltairen lausahdus Jumalasta: "Tervehdimme toisiamme, mutta emme seurustele." Valistusajan jälkeen tämäntyyppinen jumalakuva on lisännyt suuresti suosiotaan. Meillä Suomessa sitä voisi pitää nykyisin suuren yleisön keskuudessa lähes vallitsevana. Seurauksena on ollut maallistuminen, ihmisen kokema ilo ja tyydytys siitä, että hän pärjää elämässä hyvin ilman taivaallisen Isän holhousta.

Usko Jumalaan on tällöin suuressa määrin korvautunut uskolla tieteeseen. Tämän kehityskulun tunnetasoisena motiivina on ollut pyrkimys irrottautua kaikenlaisista riippuvuuksista, halu luoda oma reviiri, jota häiritsemään ei saa tulla toinen ihminen eikä Jumala. Riippuvuudesta on kulttuurissamme tullut lähes kirosana. Ihanteeksi on muodostunut oman elämän kaikinpuolinen hallinta. Postmoderni ihminen ei tunnetusti sitoudu mihinkään.

Tosin näyttäisi siltä, että varsinkin kriisiaikoina myös Riippuvainen astuu esiin tässä sekä modernin että postmodernin ihmisen mielen maisemassa. Hädän hetkenä jopa moni mieskin rukoilee Jumalaa, vaikkei sitä välttämättä jälkeen päin tunnustakaan. Mutta ylipäätään ajatus siitä, että rukoileminen olisi jotenkin hävettävä, tunnustamista edellyttävä, heikkoutta ilmentävä asia, kertoo Itseriittoisen ja Vetäytyjän mahtavasta valta-asemasta meikäläisessä kulttuuri-ilmapiirissä.

Parantaja

Houkuttaja ei kestä itseensä kohdistuvaa pahuutta ja tuhoavuutta lainkaan, vaan joko sortuu sen alle tai kostaa sisäiselle lapselle.

Hallitsija ratkaisee pahan ongelman erottamalla hyvän ja pahan ja sijoittamalla ne mahdollisimman kauas toisistaan. Seurauksena on silloin mustavalkoinen maailmakuva, jossa osapuolina ovat kuten lännenfilmeissä baddies ja goodies. Hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja. Tämä ratkaisumalli pahan ongelmaan lienee ihmiskunnan elämässä kaikkein yleisimmin käytössä. Mm. kaikki sodat rakentuvat keskeisesti sen varaan. Vihollinen on paha, ja siitä pääsee eroon tuhoamalla sen.

Vetäytyjä ratkaisee pahan ongelman kieltämällä koko ongelman merkityksen tai peräti sen olemassaolon. Koko kysymyksestä päästään eroon unohtamalla tunteet ja muut joutavanpäiväiset lässytykset ja keskittymällä asioihin asioina. Ihmismielen sisällä piilevän tuhoavuuden vaikutuksiin törmätään kuitenkin yllättäen, kun rationaalisessa koneistossa alkaa yhä enemmän ilmetä kaikenlaisia käyntihäiriöitä.

Parantajan olemusta voisi valaista myös esimerkillä uhmaikäisen lapsen ja hänen äitinsä välisestä suhteesta. Kuvitelkaamme, että tällainen lapsi löytää jostain äidin huulipunan ja rupeaa maalaamaan sillä huonekaluja. Ymmärrettävistä syistä äiti nappaisee huulipunan pois. Seurauksena voi olla suunnaton raivokohtaus. Lapsi käy äidin kimppuun, puree, raapii ja potkii. "Kakka äiti".

Miten äiti reagoi raivokohtaukseen? Hän voi raivostua takaisin, lyödä lastaan tai tukistaa oikein kunnolla. Hän näkee lapsensa pikku riiviönä, josta paha on piiskattava ulos. Lapsen sisäisessä maailmassa toteutuu silloin Hallitsijan kosto. Äiti voi myös pelästyä lapsensa raivoa, järkyttyä ja vetäytyä emotionaalisesti etäälle. "Äiti menee pois, kun olet noin tuhma." Silloin lapsi voi kokea, että hänen sisäinen Houkuttajansa tuhoutuu ja hän jää sisäisesti yksin. Tässä on jo vähän syyllistämisenkin makua, jolloin myös lapsen sisäinen Vaatija voi aktivoitua. Äiti voi lietsoa sitä enemmänkin ja sanoa esimerkiksi: "Äiti tulee vasta sitten takaisin, kun ensin pyydät anteeksi ja lupaat olla tästä lähtien kiltti." Hylätyksi tulemisen pelko on tehokas ase. Tämän vuoksi lapsen on suostuttava äidin epäsuoraan määritelmään itsestään. Tämän määritelmän mukaan hän on siis ilkeä ja huonosti käyttäytyvä olento. Näin toimiessaan äiti määrittelee lapsensa tämän käyttäytymisen ja moraalisen ominaislaadun tasolla.

Mutta äiti voi reagoida myös Parantajan tavoin. Perusedellytyksenä on silloin, että hän kykenee samaistumaan lapsensa tilanteeseen ja katselemaan maailmaa lapsensa silmin. Hän pyrkii miettimään ja ymmärtämään. Silloin hän voi käsittää, miten pahalta lapsesta tuntui, kun tämä menetti ihanan uuden lelunsa. Ja silloin lapsen raivo ei äidin silmissä enää tulekaan määritellyksi ilkeydeksi tai pahuudeksi, jota pitäisi esimerkiksi pyytää anteeksi. Raivo näyttäytyy sen sijaan kipeän pettymyksen ja myös nöyryytyksen tuottamana ymmärrettävänä reaktiona. Onhan uuden lelun väkivaltainen riisto erittäin nöyryyttävä kokemus. Äiti tajuaa, miten paha hän itse lastaan kohtaan oli. Hänen oli pakko olla, ei siinä mitään. Juuri näin vanhempien tulee uskaltaakin olla. Mutta Parantajan roolissa äiti ei vain tuota lapselleen pettymystä, vaan myös hoitaa sitä. Parantajan roolissa hän ei ole vain ruokkiva ja tyydyttävä rinta, vaan, kuten eräs analyytikko sanoi, ajatteleva rinta. Hän tunnistaa raivon ja solvausten takaa oman rakkaan lapsensa. Hän ottaa potkivan ja purevan lapsen syliinsä ja sanoo vaikkapa jotain tähän tyyliin: "Mennään yhdessä piirtämään. Saat vähän kokeilla sillä huulipunallakin."

Äiti näkee silloin lapsen aggressiivisen käyttäytymisen tuolle puolen ja tunnistaa sen takana piilevän onnettoman ja nöyryytetyn olennon, joka ei kerta kaikkiaan tule toimeen vaikeiden tunteidensa kanssa. Äiti ei näekään häntä pikku ilkimyksenä tai moraalisesti ala-arvoisena olentona, vaan tajuaa sen sijaan lapsen psyykkisen kivun, pettymyksen ja nöyryytyksen, ottaa nämä tunteet vastaan oman mielensä sisälle ja ikään kuin sulattaa ne pois. Silloin raivo hiipuu lapsen mielessä ja turvallinen olo täyttää mielen. Turva tulee siitä, kun lapsi huomaa, että äiti on niin vahva, että hän Houkuttajan tavoin romahtamatta, Hallitsijan tavoin kostamatta, Vetäytyjän tavoin etääntymättä tai Vaatijan tavoin syyttämättä kestää kaiken sen vihan ja tuhoavuuden, joka mielessä raivoaa. Lapsen itsetunto lujittuu, kun hän tajuaa, miten arvokas ja rakas hän äidille on kaikesta kiukuttelustaan huolimatta.

Brittiläinen analyytikko Wilfred Bion on nimittänyt ns. container-funktion käsitteellä tätä äidin kykyä sietää ja sulattaa omassa mielessään lapsen sietämättömiä mielensisältöjä. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä on suomentanut tuon käsitteen ja puhunut sisällyttämisestä. Myös esimerkiksi terapeutti, sielunhoitaja tai muu hoitava henkilö voi toimia sisällyttävän Parantajan roolissa. Hänen on silloin joltain osin ja joksikin ajaksi itse altistuttava asiakkaansa pahalle ololle, otettava jotain siitä oman mielensä sisälle, kannettava sitä itsessään. Muutoin paha olo ei tule jaetuksi eikä sisällyttämisprosessi pääse käynnistymään. Tämän prosessin seurauksena asiakkaan elämää kuormittaneet traumaattiset tunteet, kokemukset ja mielikuvat eivät sinänsä katoa, mutta ne muuttavat luonnettaan sietämättömistä siedettäviksi. Vaikka paha jää tavallaan olemaan, sisällyttämisprosessi katkaisee kivun pistävimmän kärjen. Voisi ehkä myös sanoa, että sen myötä pahan ongelma muuttuu kärsimyksen ongelmaksi. Gustav Schulman, suomalainen psykiatri ja psykoanalyytikko on verrannut sisällyttäjänä toimivaa terapeuttia ongelmajätteen jälleenkäsittelylaitokseen. Mielestäni rinnastus on varsin osuva sikälikin, ettei jäte tuossa prosessissa suinkaan katoa, mutta muuttaa kylläkin muotoaan. Käsittelyn jälkeen sille voi löytyä jopa hyötykäyttöä.

Parantajan näkökulmasta sovitus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Kristus olisi kärsimisellään sovittanut Jumalan vihan, kuten usein on esitetty. Kyse ei olekaan Jumalan, vaan ihmisen vihasta. Sovituksen myötä Jumala itse tulee ihmistä sillä tavoin lähelle, että ihmisen sietämättömät mielensisällöt siirtyvät Kristuksessa lihaksi tulleen Jumalan kannettaviksi. Hän jakaa ihmiskunnan kärsimyksen tavalla, joka tähtää pahuuden voiman heikentämiseen. Toisin kuin Vaatija, Parantaja tietää, että tuomitseminen ja moralisointi eivät tässä asiassa kanna riittävän pitkälle. Vain armo on riittävän väkevä voima. Tämä käsite kuvaakin ehkä kaikkein tyhjentävimmin Parantajan muotoisen Jumalan asennetta ihmiseen.

Päällisin puolin voisi luulla, että tällainen Jumala saisi helposti ihmisten keskuudessa suurimman suosion. Näin ei kuitenkaan useinkaan käy. Hän on monien mielestä liian heikon ja vähäisen oloinen. Tämä johtuu juuri niistä pettymyksistä, joita Parantajan muotoinen Jumala ihmiselle tuottaa. Hän ei tyydytä kaikkia tarpeita, kuten Houkuttaja eikä hän omaa kaikkivaltiasta voimaa kuten Hallitsija. Hänellä ei ole selkeitä moraalisia ohjeita eikä yksiselitteisiä vastauksia kaikkiin kysymyksiin, kuten Vaatijalla. Hän ei lainkaan vastaa ihmisessä piilevään yliluonnollisten ihmeiden kaipuuseen. Sen sijaan hän vaatii ihmistä katsomaan totuutta silmiin, varsinkin totuutta itsestään, koska lopulta vain totuus voi tehdä ihmisen vapaaksi.

Parantaja tietää, ettei tyydytys ole milloinkaan niin täydellistä, ettei pettymyksiä tulisi. Siksi se keskittyy hoitamaan pettymysten seurauksia, siis niiden herättämää vihaa ja tuhoavuutta. Luopumalla lääkkeenomaisesta tyydytyksestä se myös häivyttää sen vaaran, joka uhkaa Itseriittoista kaikkien muiden sisäisten vanhempien taholta. Parantaja ei tee itseään välttämättömäksi hyvinvoinnin lähteeksi. Silloin Itseriittoinen saa legitiimin oikeuden omaan vastuuseen ja omien asioittensa hoitamiseen.

Olen nyt siis kuvannut kahta sisäistä lasta ja viittä erilaista sisäistä vanhempaa. Vaikka ne heijastelevat psyykkistä kehitystä jossain mielessä, ne eivät ole siinä mielessä kehityksellisiä, että mikään niistä milloinkaan katoaisi yksityisen ihmisen sen paremmin kuin yhteisönkään elämästä. Nämä kaikki ilmenevät myös erilaisissa uskonsuunnissa hiukan erilaisin painotuksin. Ihminen voi työssään omaksua esimerkiksi Parantajan roolin, mutta hän voi suhtautua samanaikaisesti lapsiinsa vaikkapa Hallitsijan tavoin. Hän voi projisoida sisäisen Vaatijansa esimieheensä ja vaarallisen Houkuttajan puolisoonsa ja kohdella näitä lähimmäisiään vastaavalla tavalla. Mutta ajattelisin, että tietoisuus näistä sisäisen maailman ilmiöistä voisi helpottaa. Elämä on aina yksinkertaisempaa, kun edes hiukan enemmän ymmärtää, mitä kaikkea näkymätöntäkin siinä tapahtuu.

Myöskään eri uskonsuuntia ei voi erotella sillä perusteella, minkälaista kuvaa Jumalasta ne kannattavat. Useimmista suunnista ne ovat kaikki löydettävissä. Painotuseroja voi toki olla. Niistä voidaan tämän jälkeen vaikka keskustella. Yksityisen ihmisenkin mielessä eri kuvat aktivoituvat eri hetkinä. Mutta varsinkin sielunhoitajalle on tärkeää tiedostaa nämä erot. Kun asiakas puhuu taivaallisesta Isästään, sielunhoitajan on hyvä kysyä, millaisen Isän millainen lapsi hän kullakin hetkellä oikeastaan on.

Matti Hyrck 03.10.2001

• Jeesus Nasaretilainen,
• Thunder Perfect Mind" gnostinen hymni feminiinisestä jumaluudesta,
• Maria Magdalenan evankeliumi,
• "Fatiman Neitsyt pakanallinen Jumalatar?"
• Jumalattaren kultti tunkeutuu kristillisyyteen?
• Fatiman ennustus,
• "Maria on pakanallinen Jumalatar?"
• Musta Madonna, sattumaa vai esoteeristä kristillisyyttä?