| Antiikin viimeinen ajattelija |
| Hypatian tieteellinen työ |
|
Hypatian oletetaan toimineen jo nuoruudessaan isänsä Theonin assistenttina ja toimittaneen hänen kolmannen teoksensa Ptolemaioksen "Almagestin" kommentaarit. Hänen omia julkaisujaan ovat 13-osainen kommentaari Diophantus Aleksandrialaisen "Aritmetiikkaan", kommentaari Apollonius Pergalaisen "Kartioihin", ja "Astronominen Kaanon". Kaikki nämä teokset ovat kadonneet.
Geometriassa Hypatia jatkoi Apolloniuksen työtä kolmion jakamisesta, sekä kehitti hyperbelin, parabelin ja ellipsin käsitteitä. Teoreettisen työn lisäksi Hypatia oli pätevä myös tekniikassa, mikä ala vasta meidän aikanamme aletaan myöntää myös naisten osaamiselle mahdolliseksi. Hän kehitti erilaisia kojeita, joista tiedetään hydroskooppi. Tähtitieteen alueella Hypatia osallistui astrolabin, luultavimmin 170 jKr. keksityn mittauskojeen kehittämiseen. Matematiikan ja astronomian lisäksi hän toimi vuodesta 400 jKr. Aleksandrian uusplatonilaisen filosofikoulun esimiehenä koulun lakkauttamiseen asti.
Hypatia Aleksandrialaisen tieteellisestä työstä on ilmestynyt ainakin Michael A.B. Deakinin (Monash
University) kirjoitus "Hypatia and Her Mathematics", julkaisussa "The American Mathematical Monthly" (Mathematical Association of America, v. 101, no. 3, March 1994, pp.
234-243.). Tiedemaailma ei siis ole unohtanut yhtä antiikin viimeisistä suurista tieteentekijöistä.
|
| Maria Dzielska: Hypatia Aleksandrialainen |
|
Rooman ja antiikin historian professori Maria Dzielska Jagellon yliopistosta Krakovassa kiinnostui Hypatiasta, ja kirjoitti hänestä kirjan "Hypatia of Aleksandria". Kirjan esittelyteksti antaa kuvan nykyisesta Hypatian henkilöön kohdistuvasta kiinnostuksesta.
Hypatia Aleksandrialainen, loistava matemaatikko, kaunopuheinen uusplatonisti ja kauneudestaan kuulu nainen, murhattiin brutaalisti kristityn roskajoukon toimesta kotikaupungissaan Aleksandriassa vuonna 415. Siitä alkaen hän on ollut legenda. Tutkimuksessaan Maria Dzielska tavoittaa legendan takaa todellisen tarinan Hypatian elämästä ja kuolemasta, ja uuden näköalan hänen värikkääseen maailmaansa. Historioitsijat, runoilijat, viktoriaaniset novellistit ja nykyajan feministit ovat nähneet Hypatian symbolina, kukin omalla tavallaan. Hänet on nähty katovan klassisen kulttuurin ja tiedon vapauden personoitumana, nousevan fanaattisen kristillisyyden ja humanismin yhteentörmäyksen symbolina, tai seksuaalisen vapauden edustajana. Dzielska näyttää meille, kuinka voittajat käyttivät Hypatian legendaa omiin tarkoituksiinsa vääristellen todellista historiaa. Hän kuljettaa meidät Hypatian päivien Aleksandriaan. Kaupunkiin, jossa Museion ja kirjasto olivat vielä olemassa, pakanallisuus ja Pyhä Cyril (Kyrillos) kyräilivät toisiaan. Kaupungista löytyi niin menestyvä juutalainen yhteisö -sekin Cyrilin vihaamana- kuin eloisa kreikkalainen kulttuuri, filosofien keskustelupiirit, matemaatikot, tähtitieteilijät, ja militantit kristityt, joilla oli oma asenteensa kaikkia edellä mainittuja kohtaan. Hypatian etevän oppilaan ja myöhemmän piispan, Synesius Kyreneläisen, kirjeistä Dzielska taikoo esiin mukaansatempaavan kuvan nuoresta filosofista, hänen oppilaistaan ja opetuksestaan. Tutkimuksensa lopuksi hän seuloo esiin lähdetiedoista tosiasiat Hypatian julmasta kuolemasta, selvittäen mitä tämä murha kertoo aikakauden jännitteistä ja ristiriidoista. Hypatia Aleksandrialainen eli henkilökohtaisesti sitä aikaa, jolloin kirjastojen kokoamisesta ja tiedon etsimisestä tietämisen tähden siirryttiin kirjarovioiden ja uskomisen aikakauteen. Hän on tämän murroksen todistaja, ja uhri.
Suomalaista kirjakaupoista ette ehkä löydä Maria Dzielskan teosta, mutta suosittelemme sen hankkimista, ennenkuin kirjastot jälleen poltetaan (ISBN 0-674-43776-4 £ 9.95 $ 14.50)
|
| Jagellonian University, Krakova, Puola |
| Hypatia Aleksandrialaisen merkitys nykyajalle |
|
Usein katsomme "valistuksen ajan" länsimaisen sivistyksemme erääksi taitekohdaksi, ja se oli myös ajankohta, jolloin Hypatia "löydettiin uudelleen". Vuonna 1720 protestantti John Toland esitteli kirjoituksessaan Hypatia Aleksandrialaisen "kauneimpana, lahjakkaimpana ja oppineimpana Ladynä, jonka Aleksandrian papisto julmasti murhasi." Hypatian hahmon kiehtovuuden lisäksi Tolandia lienee innostanut tilaisuus potkaista katolista kirkkoa.
Toland kiinnitti kirjoituksellaan mm. Voltairen huomion varhaiseen kirkon vastustajaan, ja valistusfilosofi kirjoittikin esseitä edeltäjästään, ja näin tietty ympyrä sulkeutui. Jos Hypatian puolustajilla pysyi kynä kädessä, kirkkokin riensi puolustamaan hänen murhaajiaan. Kiistakirjoituksen "The History of Hypatia, a Most Impudent School-Mistress. In Defense of Saint Cyril and the Alexandrian Clergy from the Aspersions of Mr. Toland" piti palauttaa kirkon kannattajien itseluottamus. Runoilijat, kirjailijat ja historioitsijat Englannissa, Ranskassa ja Italiassa pitivät Hypatian yleisön tietoisuudessa. Charles Kingsleyn novelli vuodelta 1853 esittää romattisen version Hypatian elämästä. Kingley käyttää kirjailijan vapauttaan laittamalla Euroopan pimeän ajan alkamaan Hypatian kuolemasta. 1900-luku toi modernin naisliikkeen ja feminismin, ja uuden aallon Hypatian ihailijoita. Nykyajan matematiikan, tähtitieteen ja filosofian harjoittajat pitävät Hypatia Aleksandrialaista yhtenä tieteidensä merkkihahmoista. Feministeille ja naisliikkeelle hän on sekä todistuskappale naisten osaamisesta ja pystyvyydestä vanhoinakin aikoina, että esikuva. Rohkea ja vahva nainen, joka saavutti sen minkä saavutti tiedoillaan, järjellään, omalla vaivannäöllään ja moraalisuudellaan. Hypatian kohtalo on myös esimerkkitapaus, jonka kautta valottuu myöhäisantiikin yhteiskuntien murros ja ristiriitojen osapuolten toiminta. 400-luvulla jKr. oli jo nähtävissä niiden piirteiden idut, jotka puhkesivat kukkaan inkvisitiona, noitavainoina, uskonsotina ja länsimaisen sivistyksen tuhannen vuoden syväjäädyksenä kirkolliseen pakkopaitaan suljettuna. Aleksandria, jossa filosofi Hypatia eli, teki tieteellistä työtä ja opetti, oli vapaamielinen vauras metropoli. Kristillinen kirkko oli vakiintunut osa elämää, eikä sitä pidetty mitenkään peloittavana. "Jos joku on kyllin rajoittunut uskoakseen joukkoon fanaattisia elämänkieltäjiä, se ei liikuta minua," lienevät kaupunkilaiset ajatelleet, ja käyttäneet aikansa työhön, liiketoimiin, sivistykseen ja huvituksiin. Rooman maailmanvallan olemus oli kuitenkin muuttunut, vaikkei se vielä ollut näyttänyt uusia kasvojaan. Kaupungin konsiili ja keisarin nimittämä prefekti valvoivat laillisuutta, eikä minkään pitänyt uhata ketään, joka ei ole rikollinen tai kapinallinen. Kristittyjen hurmahenkinen suvaitsemattomuus tiedettiin, mutta heidän patriarkkansa ym. johtohemmot istuvat samassa pöydässä keisarin kanssa, ja keisari on luvannut kunnioittaa lakeja ja kansalaisten oikeuksia. Valtakunnassa kaikki hyvin? Kun Rooma ulotti valtapiirinsä köyhästä Italiasta rikkaaseen Levanttiin, Julius Caesar ja muut roomalaiset vallankäyttäjät tutustuivat Rooman perinteistä poikkeavaan hallintotapaan: Itsevaltiaisiin, jollaisiksi hellenistiset ptolemaioksetkin olivat muuttuneet Egyptissä, -mutta sivistyneiksi sellaisiksi. Välimeren itäreunan valloitus toi Roomalle rikkaita provinsseja, ja keisari-instituution. Käytäntö oikeastaan sysäsi Roomaa tähän suuntaan, sillä valtakunta oli liian laaja ja liian monikansallinen hallittavaksi Rooman tasavallan metodeilla. Uskontojen, kansojen ja kulttuurien moninaisuus myös esti itsevallan luisumisen äärimmäisyyksiin, kuten roomalaisen antiikin perintö antoi imperiumin virkakoneistoon rekrytoitaville miehille "länsimaisemmat" vallankäytön nuotit, kuin mitä absoluuttisen monarkian idästä olisi peritty. Kristinusko toi muutoksen. Monoteistisena se oli sopiva ideologia pyhittämään entistä lujemman ja kaikkialle ulottuvan yksinvallan, olihan Jehovakin yksinvaltias, ja muiden uskontojen totaaliseen hävittämiseen pyrkivänä se oli sopiva työkalu valtakunnan yhtenäistämiseen yhdeksi keisarille kuuliaiseksi monoliitiksi. Kristillinen kirkko myös otti mielellään vastaan maallisen vaikutusvallan -luopuen sen hintana moraalistaan ja yhteiskuntakritiikistään- kun uusi asema avasi mahdollisuuden kilpailijoiden nitistämiseen. Aivan heti kirkko-isät eivät päässet itse asiaan. Hallintokoneisto oli vielä pakanallisen laillisuuden hengen vallassa, eikä virkamiehistä olisi ollut "ristiretkeilijöiksi" omia kansalaisia vastaan. Tämän puutteen poistamiseen löytyi ratkaisu kristinuskon jo taaksejäävästä radikaalista menneisyydestä. Läskistyneidenkin piispojen johtama kirkko oli vielä katu-uskottava, ja sillä oli laumoittain "aktivisteja", jotka pitivät itsensä uuden paremman moraalin ja oikean uskon esitaistelijoina, eräänlaisina "oikeuden ritareina" jotka (mieluimmin yön pimeydessä) iskivät vääräoppisia ja riistäjiä vastaan. Jotta oikeudenmukaisuus toteutuisi, muutaman "pahan" ihmisen ikkuna piti kivittää, ja jotakuta ehkä lyödä ja vähän potkia. Ja sitten kirkkoon rukoilemaan. Synkän mustahuppuiset kristityt katutappelijat olivat vakiintuneelle yhteiskunnalle häiriköitä, eikä kirkkokaan tunnustanut heitä omikseen ("Meillä ei ole mitään tekemistä..."). Jos prefektin päivällisillä joku epäkorrektisti muistutti herra Piispaa jostain äskettäisestä pahoinpitelystä, piispa saattoi todeta kyljys toisesta suupielestä roikkuen, että "suurin osahan meidän kristityistämme on rauhanomaisia. Ei pidä leimata kaikkia pienen vähemmistön mukaan." Ongelma oli poistunut, ja seurue jatkoi märehtimistään. Kristillisiin huligaaneihin ei juuri päästy käsiksi, eikä oikein haluttukaan sillä se olisi merkinnyt ristiriitojen kärjistymistä kirkon rauhallisen enemmistön kanssa. Mitä nyt yksi munkki täytyi teloittaa hänen lyötyään itseään keisarin edustajaa, prefekti Orestesta. Ei-kristityt joutuivat tottumaan "radikaalien" satunnaiseen väkivaltaan, mutta koska yhteiskunta oli vielä lujasti pystyssä, kaikki toivoivat kristittyjen pikkuhiljaa rauhoittuvan. Serapionin kirjaston polttamisestakin oli jo aikaa. Tämän hidastempoisen vaiheen katkaisi murhaava hyökkäys eturivin tieteentekijän ja kuuluisuuden, Hypatian, kimppuun. Aleksandrialaiset, ja pian koko valtakunta, saivat nyt huomata, että naurettava epäkohdista jankuttava radikaalijoukko oli heidän huomaamattaan voimistunut totalitarismin toteuttajiksi, kristillisen taantumuksen iskujoukoksi, jolle ei edes keisari aseta suitsia eikä rajoja. Synkkä pilvi, jota ei oltu huomattu taivaanrannalla, peitti nyt auringon. Kiusallinen maailmanparantajajoukko olikin muuttunut totalitaarisen ideologiasta harhauttamana yksinvaltaa tukevan terrorin toteuttajiksi, kuten fanaatikoille joskus käy. Rooman valtakunta suistui kristillisen suvaitsemattomuuden vaihtoehdottomuuteen, jota kesti tuhannen vuotta. Vasta renesanssi avasi uudelleen länsimaiselle ihmiselle sivistyksen portit.
Hypatia Aleksandrialaisen henkilökohtainen vastarinta yksiarvoisuutta ja anti-intellektuaalista massaliikettä vastaan, traagisesti päättyneenäkin, rohkaisee myöhempien aikojen ihmisiä kontrolloimaan itse omaa ajatteluansa, ja kriittisyyteen helppoja hyvä-paha -konsepteja tarjoavia ideologioita kohtaan. Siinä on ehkä hänen tärkein viestinsä meille.
"Ei ole kauheampaa asiaa, kuin taikauskon opettaminen totuutena."
|
Tästä pakanallisille keskustelusivuille:
 | EDELLISELLE SIVULLE | TAKAISIN ETUSIVULLE | SEURAAVALLE SIVULLE |  |